Ria Jenkins kirjoittaa tyhjentävästi The Guardian -lehdessä, ettei pelien kritisointi tarkoita niiden sensuroinnin vaatimista. Tätä faktaa ei voi koskaan korostaa liikaa. Artikkelia varten haastateltu pelitutkija Jesper Juul puolestaan toteaa, että useilla ihmisillä on vahva taipumus yliarvioida akateemikoiden ja kriitikoiden valta peli- ja popkulttuurikeskustelussa.

Games are part of the cultural landscape now, but somehow investigating and discussing them, especially from a feminist perspective, is actually dangerous. Critique has become warfare, and while it’s a war that no one can win, it’s a war that games as a culture can definitely lose.

Miltä tuntuu seikkailla Artëmina Dmitri Glukhovskin romaaniin perustuvassa Metro 2033 -pelissä? Se on eittämättä vaikuttava peli, mutta entä kun alkaa ahdistaa? Jake Muncy kirjoittaa Kill Screen -lehteen pelin urbaanin torikammon runollisuudesta.

Metro 2033 works to traumatize you, to expose you to the post-nuclear surface and its horrors until the claustrophobic underground feels cozy. Spend enough time in the metro, and you become agoraphobic, huddled in the darkness out of fear of what lurks above.

Millaista palautetta kehittäjille tulisi antaa, kun kohdalle sattuu todella epämiellyttävä ja jopa epäpelattava peli? Gods Will Be Watching -pelin tekijä avautuu internet-kommenteista. Lue myös arvioni kyseisestä pelistä – en minäkään pelistä pitänyt.

What’s the point of all this? Well, it never gets easier being insulted or simply reading harsh feedback, but I found it really useful to do so. If you learn how to read through the rage, and ask yourself “why did this person said that?” (a part of him being an asshole), there’s an opportunity to grow as a game developer. It’s a useful exercise even with positive feedback, why did she like this? why did he praise this exact thing? And the most important question: Is there anything I can do to appeal the players who are insulting me and also make my games even more enjoyable to the ones who liked them?

Tummaihoisena pelaaminen ei aina ole niin helppoa, kirjoittaa Jessica Conditt. Tällaiset kuranttia tutkimustietoa sisältävät artikkelit ovat erinomaisia, ja siksi onkin sääli, että Joystiq lopettaa toimintansa.

This is the burden of being a black gamer: I love games, but if I want to talk about them critically, my motives are questioned, my social ties are strained and suddenly I’m a member of the ‘PC Police’ who wants to go around ruining everyone’s fun.</blockquote>

Aina silloin tällöin on hyvä tehdä pieniä irtiottoja vakavampien pelien parista, ja tarttua vaikkapa Nintendo-peliin, jotka ovat tunnetusti helposti lähestyttäviä ja koukuttavia. Sosiologi Katherine Cross kirjoittaa Feministing-lehdessä Captain Toadista ja kasuaalipelien tarjoamasta nautinnosta.

The surge in casual gaming is sometimes read as the death of “good games” and the end of an industry amidst a sea of Farmville addicts seeking mindless enjoyment, and women players polluting the gaming world with our casual cooties. But the comfort gaming offers comes in many forms, and it first came in the form of simple pleasures like Pong and Space Invaders. Games that once required a hulking arcade console to play can now fit in the palms of our hands.</blockquote>

Suomen oma sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturi ja pelikasvattaja Mikko Meriläinen, kirjoittaa Uutistamossa kuinka huolipuhe peleistä vääristää totuutta ja ruokkii itseään. Alla oleva lainaus onkin hyvä tiivistelmä siitä, miten pelaavan lapsen vanhemman tulisi toimia.

Huoli kannattaa muuttaa kiinnostukseksi lapsen harrastusta kohtaan. Vanhemman on hyvä olla perillä siitä, mitä kotona pelataan ja kuinka paljon. Peleistä ja niiden sisällöistä pitää puhua kotona ja tuntea pelien ikärajat. Säännöt kannattaa sopia, pitää niistä kiinni ja muistaa pelaamisessa sopivat määrät, tauot ja pelipisteen ergonomia.</blockquote>

Mitä pelejä sinä assosioit rakkauden pauloissa olemiseen? Cara Ellison kirjoittaa Rock, Paper, Shotguniin seitsemästä sellaisesta pelistä. Osa valinnoista on todella yllättäviä.

When we talk about games we very often try to divorce them from the personal context – we try to say how little cultural impact they have on us, that they don’t really ‘affect’ us, or that they cannot really teach us anything about relating to other people, for fear that someone will pop up and say ‘yes and that is why video games cause violence’. But I don’t think of games as being causation, but more like another life system we fit ourselves into, to play around with the parts of ourselves, to see how we fit into things, adapt to things, and learn from our mistakes. They do affect us, because they can change our frame of mind however briefly, challenge our ideas, improve our bonds with others. I think that’s the best use of games: to strengthen and explore our relationships with others.</blockquote>

Pelit ovat alusta saakka käsitelleet väkivaltaa monin eri tavoin, mutta seksi on tälläkin maaperällä edelleen tabu. Keväällä julkaistava The Witcher 3: Wild Hunt voi murtaa näitä rajoja. Simon Parkin kirjoittaa The Guardian -lehteen, miksi seksillä on niin tärkeä rooli siinä.

Sex matters in The Witcher, not just because it establishes a link between two characters in order to provide justification for a quest, but because it rounds out the fiction and adds to the veracity of the open environment. A human world without sex is either a world viewed through a child’s eyes, or an entirely dishonest one.

Loppukevennykseksi tarjolla hauska video, jossa ikäihmiset reagoivat Grand Theft Auto V -peliin. Huolimatta siitä kuinka totuudenmukaisia nämä reaktiot ovat, on aina mielenkiintoista nähdä stereotyyppisestä pelaajakunnasta poikkeavia ihmisiä pelaamassa laajasti omaksuttua suosikkipeliä.