Ihmisten huulille ja kiistanalaiseen julkisuuteen viime vuonna noussut kulttuuritoimittaja ja kirjailija Leigh Alexander vieraili Suomessa 19. tammikuuta Aalto-yliopiston järjestämässä Games Now! -luentosarjassa. Tallenne puheesta on katsottavissa Livestreamissa. Tässä kolumnissa kertaan näkemääni sekä avaan ja pohdin Alexanderin ajatuksia.

Kirjoittajana Leigh Alexander on luonut nimeä Gamasutran vierailevana toimittajana, minkä lisäksi hän on kirjoittanut kritiikkejä, analyyseja ja haastatteluja useaan muuhun teknologiasta tai peleistä kertovaan julkaisuun.

Niille, jotka haluavat pikakurssin Alexanderin ajatusmaailmaan voin suositella lukemiseksi kirjoittamaansa Clipping Through: One Mad Week in Video Games -kirjaa. Teoksessa Alexander kertaa yhden viikon tapahtumia aina Lontoosta New Yorkiin vuoden 2014 Game Developers Conference -messuille. Ärsykepitoisempaa nautintoa on tarjolla YouTubessa julkaistavasta “Lo-Fi Let’s Play” -videosarjassa, jossa käydään läpi unohtuneita vanhoja pelejä Apple II:n ja vertaisten aikakaudelta. Suosikkipelikseen Alexander mainitsee usein Metal Gear Solid 3:n, mikä ei ole lainkaan huonompi valinta.

Helsingin Sanomien Nyt-liite uutisoi 12. tammikuuta vierailusta verkkosivuillaan otsikolla “Valkoisia pelaajapoikia arvostellut toimittaja Leigh Alexander tulee Suomeen”.

Niin edellä mainitun uutisen kommenttiosastolla kuin erilaisilla foorumeilla nousi kiivas ja kitkerä spekulaatio Alexanderin Suomen vierailusta. Reaktiosta kävi nopeasti ilmi, että aivan kaikille ei hänen vierailunsa ollut mieleinen asia. Jätän linkkaamatta keskustelulauta 8chanin ruodinnan aiheesta, sillä se tuskin täyttäisi sivustomme viittauskriteerejä. Monien mielestä Alexander hyökkäsi Gamasutran kolumnillaan avoimesti pelaajia vastaan julistamalla heidän rakkaan harrastuksensa olevan mennyttä, vaikka tarkemmin lukemalla selviää kyseisen tekstin olevan ivallinen rantti juuri vanhoillista pelaajakuntaa kohtaan. Kolumnin kirjoittamisen jälkeen Alexander on ollut laajan internet-häirinnän kohteena, ja myöntää olevansa nykyisin varuillaan julkista puhetta pitäessä. Pelosta on tullut erottamaton osa arkea, mutta se ei estä hänen missiotaan.

Yet in 2014, the industry has changed. We still think angry young men are the primary demographic for commercial video games – yet average software revenues from the commercial space have contracted massively year on year, with only a few sterling brands enjoying predictable success.

Ehkä nyt ymmärrämme miksi Leigh Alexander on niin merkittävä henkilö peli- ja kulttuurijournalismissa, vaikka hänen kanssaan ei olisikaan kaikesta samaa mieltä.

Leigh Alexanderin paatoksellinen ja iskulauseista kirjava tapa puhua on eittämättä innostavaa kuunneltavaa, vaikka aiheesta eksyttäisiinkin välillä.

Alexander vertaa mielellään pelikulttuurin käynnissä olevaa murrosta 1990-lukuun musiikissa. 90-luvun taitteessa popmusiikki oli Alexanderin siteeraaman kriitikon mukaan juuttunut paikoilleen. Samoin pelien voisi sanoa astuneen viime vuosina sudenkuoppaan. Puheessaan Alexander viljelee mielellään anekdootteja omasta nuoruudestaan, harrastuksistaan ja perheestään. Ollessaan seitsemännellä luokalla hän pelasi videopelejä sekä kuunteli Seattlen grunge-suuruuksia Alice in Chainsia ja Pearl Jamia poneilla leikkimisen sijasta. Sijaa elämästä saivat myös useat eri naisbändit Sleater-Kinneyn tavoin.

1980-luvulla viileää oli glam-tyylille uskollisesti tiukkoihin housuihin pukeutunut, pitkän vaalean tukan kasvattanut ja naisten piirittämä uros. Yleisön hauskuuttamiselta ei säästytty, kun E3-messujen pinnallisuutta verrattiin tukkametalliyhtye Poisonin musiikkivideoon, mikä herätti ainakin minussa kovan naurunremakan.

1990-luvulla ostoskeskukset täyttyivät ihmisistä, jotka olivat jääneet tuuliajolle kollektiivisen eksistentiaalisen kriisin kourissa. Vuosikymmenen alussa Nirvana astui kehiin palvotun legendan Kurt Cobainin johdolla – “here we are now, entertain us”. Nirvanan musiikki oli karkeaa, röyhkeää ja tarkoituksella huolimattomasti soitettua verrattuna esimerkiksi aikansa kestävään legendaan, Guns N’ Rosesiin. Grunge-musiikki, kuten sitä edeltänyt punk, ei ollut kaikkien mielestä oikeaa musiikkia, koska sen soittaminen ei vaatinut soittajalta taitoa. Samaan tapaan esimerkiksi Twine-pelit eivät ole kaikkien mielestä oikeita pelejä, sillä niiden tekeminen ei vaadi tekijältään ohjelmointitaitoa. Mutta pelit ovat muutakin kuin pelkkiä rivejä lähdekoodissa. Leigh Alexander alleviivaa vahvasti sitä, että pelit ovat rikas kulttuurillinen ilmaisuväline, joita pitäisi alkaa kohdella mediassa niiden vaatimalla tavalla.

Grunge-musiikin vastakulttuurin ympärille kietoutunut taika katosi kaupallistumisen aallokkoihin. Tässäkin kohtaa pelit kärsivät samasta ongelmasta: haluamme parempia grafiikoita, runsaampaa sisältöä ja enempi kaikkea. Kysymys onkin uskallammeko yllättää itsemme pyytämällä mitään muuta?

Alexander kehottaa pelaajia olemaan aktiivinen osa vastakulttuuria ja löytämään vaihtoehdon kulutuskeskeisemmälle pelaamiselle. Pelit eivät ole vielä saavuttaneet täyttä potentiaaliaan, joten niillä on enemmän annettavaa kuin nopeasti uskoisi.

Voisi väittää, että Alexanderin vertaukset kumisevat onttouttaan, mutta löydän niistä totuuden siemenen. Merkityksellinen kulttuuri heijastaa sitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Pelit ovat ikänsä olleet suunniteltuja vain erään tyypin kuluttajille, mikä on onneksi muuttumassa. Tämäkin muutos alkaa ruohonjuuritasolta eikä se ole viemässä perinteisiä pelejä pois keneltäkään.

Erityisen kiinnostavaa on pohtia työskenteleekö pelialalla tällä hetkellä ketään, kenestä voimme 20 vuoden päästä puhua samanlaisena ikonina kuin Kurt Cobainista tai Pearl Jamin Eddie Vedderista 90-luvun popmusiikille? Onkin hyvin surullista, mikäli vanhana muistelemme parhaimpia Steam-alennuksia ajatuksia herättäneiden pelintekijöiden sijaan.

Pelit ovat muutakin kuin pelkkiä rivejä lähdekoodissa.

Luennon lopussa yleisö sai vuoron esittää omia kysymyksiä Alexanderille eikä ollut vaikea arvata, että heti ensimmäisten joukossa käsiteltäisiin sitä kuuluisaa etiikkaa. Alexander oli tähän valmistautunut ja verbaalisesti tyrmäsi perustelluilla mielipiteillään kysyjän kanveesiin. Kysyjää puhuteltakon G:nä alla olevassa puhtaaksikirjoituksessa – se on kaikin puolin hilpeää luettavaa, mutta Leigh Alexanderin viimeinen isku tyhjentää pöydän niin täydellisesti kuin väittelyssä on mahdollista.

``` G: Mitä teet on eräässä mielessä kulttuurillista vallankumousta? L: Tavallaan. (Naurua) G: Kyllä, okei. L: Ehkä hieman. G: Joten kun kannustat tiettyjä arvoja pelialalla -- siis pelijournalismissa -- eikö sinun tulisi kritisoida objektiivisesti? Entä mitä ajattelet etiikasta videopeleissä? L: (Ilahtunutta naurua). Kyllä, vastaan tähän! Mitä merkitsee olla "objektiivinen"? Kerro minulle, miten määrittelet objektiivisen mielipiteen? G: Objektiivinen mielipide tarkoittaa sitä, että luovut kannastasi ja katsot itseäsi... L: Kuinka minulla voisi olla mielipide, johon henkilökohtaiset uskomukseni eivät olisi vaikuttaneet? Pitäisikö minun esittää jotain muuta kuin olen pelatessani videopeliä? G: Ei, mutta sinun pitäisi sivuuttaa henkilökohtaiset tuntemuksesi ja... L: Joten minun ei pitäisi peliä pelatessani käsitellä tunteita, vaan ainoastaan ajatuksia? G: Ei, ei sinun… totta kai, sinulla on tunteita, mutta useimmat pelit ovat... L: Mistä ne tunteet sitten ovat peräisin? G: Ne tunteet ovat peräisin – ne ovat psykologisia, tietysti, ja sosiaaliset suhteesi. L: Ja ne syntyvät minun...? G: Sosiaalisista suhteista, niinkö? L: Kyllä, ja taustastani. G: Kyllä. Taustastasi ja sosiaalisista suhteistasi. L: Ja minun... identiteetistäni? G: Kyllä, mutta pointtini on, että jos ajat eräänlaista kulttuurillista vallankumousta pelikulttuurissa, niin miksi teet niin? Mikset vain muodosta omaa kulttuuripiiriäsi pelialan sisälle? L: Minulla on sellainen. G: Miksi, mikset sinä? Yrität... L: Anteeksi? G: DiGRA:ssa [kansainvälinen akateemisen pelitutkimuksen järjestö] L: Vastaan nyt kysymykseesi. G: Joo, okei. L: Niin, koskien sitä miksen muodosta omia piirejäni – olen jo muodostanut ja olen sellaisessa mukana. Todellakin, olen erittäin avoin poliittisten kantojeni ja uskomusteni suhteen. Mikäli et jaa samoja ajatuksia kanssani ja haluaisit lukea jonkun muun arvioita, niin yksinkertainen vaihtoehto on jättää kirjoitukseni lukematta ja lukea sen sijaan jotain muuta. Ajatus, että joku voisi olla objektiivinen puhuessaan luovasta ilmaisuvälineestä on paikkansapitämätön ja on tuotekulttuurimme perintöä, että uskomme ainoastaan yhteen oikeaan tapaan nähdä pelit – antamalla niille arvosana ja kertomalla kuluttajalle ostaako peli vai ei. Minä en usko, että pelit tulisi ymmärtää niin. Monet verkkosivustot tekevät niin, joten jos olet sitä mieltä, että kannanotot eivät kuulu peleihin niin -- en tiedä -- mene lukemaan Gamespotia! (Naurua) ``` [![TKO](/uploads/2015/01/tko.jpg)](/uploads/2015/01/tko.jpg)