Kieron Gillen on sarjakuvataiteilija, videopelikriitikko ja omanlaisensa nero.

Maaliskuussa vuonna 2004 – siis jo vuosikymmen sitten – Gillen kirjoitti manifestin otsikolla New Games Journalism, josta tässä kolumnissa käytettäkön vastedes nimitystä pelien uusjournalismi. Esseessään Gillen painottaa subjektiivisuutta objektiivisuuden yli sekä pelistä nousevien tuntemusten ja kokemusten nostamista etusijalle. Pelit ovat nautittavia substansseja, joita me pelikriitikot ja tutkijat tarkastelemme erilaisten suodattimien läpi. Tärkeintä ei ole faktisesti kertoa siitä, mitä ominaisuuksia pelissä on vaan se miten jalostamme pelikokemuksemme eteenpäin lukijoille.

Minä pelasin tätä peliä. Minä tiedän millainen tämä on, mutta miten tämä vaikutti minuun? Mitä näin, kuulin, haistoin, maistoin ja tunsin? Fokus ei ole siinä, miten muut pelaajat mahdollisesti pelin kokevat, vaan miten juuri sinä sen koit.

Portalissa pelaajaa ohjastava GLaDOS-tekoäly kertoo minne edetä, mutta oliko sillä merkitystä pelikokemukseesi? Stanley Parablessa pelaajaa ohjaa keltainen viiva, mutta seurasitko sitä? Jos et seurannut, miksi näin?

Objektiivisesti peliä arvioiva kriitikko tai todemmin huono journalisti kirjottaisi Gillenin mukaan latteuksia pelattavuudesta ja neuvoisi kokeilemaan peliä ennen ostamista. Hyvä journalisti puolestaan hajottaisi pelikokonaisuuden pieniin osiin ja pyrkisi ymmärtämään pelin toiminnollisuuksia kertoen samalla havainnoistaan lukijalle. Loppujen lopuksi me kirjoittajat toimimme tärkeinä luotaimina ja ohjaamme useiden ihmisten ostopäätöksiä.

Gillenin sanat on helppo allekirjoittaa kun katsoo, millaista tämän päivän pelijournalismi verkossa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta on. Pitkään viihdyttävän ja asiantuntevan journalismin valtikka on ollut printin hallussa. Näin ei tarvitse enää olla.

Internet on mediana eritoten pelijournalismin nopea käymisastia, jossa asiasta ensimmäisenä uutisoiva on jollain tavalla onnistunut paremmin kuin muut. Vaikka totuus on toinen, tällainen mentaalinen tila näyttää laajalti vallitsevan. Miksi laadukkaiden kirjoitusten pitäisi olla ainoastaan hitaiden paperijulkaisujen yksinoikeus? Miksi olisi tärkeää olla ensimmäisenä siellä missä tapahtuu?

Selittääkö tekstiarvioiden ailahteleva taso sen miksi YouTuben pelivideoista on kasvanut niin suuri ilmiö? Tekstin lukija ei voi nähdä saati kuulla peliä, jolloin arvioijalla on tärkeä rooli toimia pelin sisältämän kuvitteellisen maailman matkaoppaana. Tämä haaste on videolla automaattisesti selätetty.

Pelivideoiden asemaa tekstin rinnalla pohtiessa on hyvä muistaa, että Gillen kirjoitti esseensä ennen Let’s Play -kulttuurin nousua valtavirtaan.

Kirjoittaminen on vaikea taiteenlaji ja kirjoituksesi epäonnistuu takuulla, mikäli keskityt liikaa siihen, mitä pitäisi tietää kuin siihen, mitä olet kokenut. Kokemus on tietoa. Pura kokemuksesi osiin ja käsissäsi on paljon tietoa. Kun koostat nämä tiedonjyväset jälleen yhdeksi omalla viihdyttävällä tyylilläsi, olet tehnyt jotain merkittävää.

Muista perimmäinen totuus: mikäli kirjoittaminen tuntuu työltä, älä kirjoita. Parhaat kirjoitukset syntyvät kutsumuksesta.

Gillenin teesit aiheesta pelien uusjournalismi voidaan tiivistää seuraaviin kohtiin.

  1. Pelaamisen arvo on pelaajassa, ei pelissä.
  2. Kirjoita matkailureportaasia kuvitteellisista paikoista.

Veljet, siskot ja muunsukupuoliset, me pystymme siihen.