Miten koira koulutetaan?

Tähän kysymykseen Fumito Uedan genDESIGN-firman yhdeksän vuotta kehitteillä ollut The Last Guardian pyrkii vastaamaan. Vastaushan on moisen tehtävän suorittaneelle jo tiedossa; luomalla eläimelle positiivisia assosiaatioita koulutettaviin tekoihin, vaikka sitten namuja antamalla suoritusten yhteydessä.

The Last Guardianin alussa pikkupoika herää lihanhimoisen hybridipeto Tricon vierestä. Tilan tutkimisen jälkeen käy selväksi, ettei sieltä yksin pääse pakoon. Ainoa keino on kesyttää veristen keihäiden loukkaama Trico. Ensimmäisenä osoitetaan eläimelle sen hyöty, että hahmosi pysyy elossa. Tämä tehdään irrottamalla keihäät eläimen turkista. Seuraavaksi etsitään paikoilleen kahlitulle pedolle ruokaa. Lopulta se irrotetaan kahleista.

Olet valmis lähtemään seikkailulle Tricon kanssa. Jatkuvasti vaikeammiksi muuttuvat ympäristöön liittyvät pulmat odottavat, vaarallisista kivivartijoista ja kuolemaa uhkaavista loikista puhumattakaan. Peli on juuri sitä, mitä ICOn ja Shadow of the Colossuksen tehneiltä ihmisiltä sopii odottaakin. Yksi asia kuitenkin erottaa sen näistä kahdesta – The Last Guardian ei tunnu ymmärtävän, mistä se oikeasti kertoo.

The Last Guardian ei tunnu ymmärtävän, mistä se oikeasti kertoo.

Ongelma lähtee liikkeelle pelin rakenteesta. The Last Guardianin tarina on käytännössä vankilapako. Autat eläintä, eläin auttaa sinua, ja yhdessä navigoitte läpi haastavien tilanteiden. Lepotaukoja ei liiemmin tarjota. Vaikka pelaaja ohjaa pikkupoikaa, hän on kuitenkin pelaaja, tapahtumien ulkopuolinen vaikuttaja. Tricoon ei täten synny tunnesidettä yhdessä koettujen tilanteiden kautta, koska tilanteet ovat kaikki sellaisia, joissa tehdään yhteistyötä vain, jotta kumpikaan ei kuolisi. Epäonnistumisen paras seuraus olisi, että eloonjäävä osapuoli lusisi loppuelämänsä tämän julmetun komean vankilakompleksin sisällä.

Juttu jatkuu videon jälkeen.

Tämän ulkopuolisuuden kautta peli myös korostaa sitä, miten mekaaninen prosessi villieläimen kouluttaminen on. Pikkupojan hyödyllisyys Tricolle osoitetaan videopeleille ominaisesti toiston kautta. Keihäitä siitä irrotetaan läpi pelin. Ruokaa sisältäviä tynnyreitä saa kaivella maastosta joka käänteessä. Toisinaan ne ovat tarpeellisia, sillä Trico ei suostu liikkumaan ilman ruokaa, mutta useammin siinä on kyse jostain muusta – eläimen muistin virkistämisestä. Ethän haluaisi eläimen unohtavan, mikä käsi sitä ruokkii.

Tricon kouluttamisen motiivi ei ole rakkaudenkaipuu vaan se on hyöty.

Koiraa – kotieläintä – kouluttaessa motiivi on selkeä. Tavoitteena on tehdä eläimestä sisäsiisti ja mukava elämänkumppani. Tällöin siihen on helpompi rakastua ja muodostaa todellinen tunneside. Tricon kouluttamisen motiivi ei ole rakkaudenkaipuu, vaan hyöty. Hellyys perinteisenä vastineena on korvattu hyvin kirjaimellisella hyödyllä: kyvyllä tehdä huimia loikkia Tricon turkkiin tarrautuneena ja taistella mystisten rakennelmien kivivartijoita vastaan.

Nämä asiat eivät itsessään ole ongelmia. Ueda voisi helposti nostaa näiden aspektien kautta pinnalle kysymyksiä siitä, miten henkisesti rasittavaa tällainen jatkuva itseään toistava koulutus voi olla sekä eläimelle että ihmiselle. Hän ei kuitenkaan tee sitä. Peli vastaa kysymykseen siitä, miten koira koulutetaan, mutta sen vastaus kysymykseen siitä, miksi se koulutetaan, ei kohtaa perinteisiä terveen eläin-ihminen -ystävyyssuhteen motiiveja.

Ongelma pelin sisällä syntyy vasta, kun se ei ymmärrä, ettei se kerro tunnekytköksen syntymisestä pojan ja pedon välillä, vaan molempia osapuolia hyödyttävästä kumppanuudesta – suoranaisesta liiketoiminnasta. Pelin kertojan tunnepitoinen ääni (poika aikuisena) muistelee tippa linssissä kokemiaan jännittäviä seikkailuja eläimen kanssa.

Pelaajalle mikään tunneside ei kuitenkaan välity.

Tämä voisi toimia, jos The Last Guardian edes hetkellisesti tiedostaisi, että kyseessä on epäluotettava kertoja, jonka muistot aika on kullannut. Pelissä tapahtumat esitetään kuitenkin aiemmin mainitsemallani mekaanisella ja jopa tunnesiteen karkottavalla tavalla. Vaikka kertojaääni olisi puolueellinen tapahtuneen osalta, pelin tapahtumat eivät sitä ole. Lopussa tehdään vielä kuitenkin selväksi, että tunneside lapsen ja Tricon välillä onkin olemassa!

Pienen lapsen ajatusmaailmassa Trico nähdään kaverillisena karvaturrina, jonka puskeminen on hellyyden ele sen sijaan, että hän toivoisi lisää ruokaa hyvien toimien kautta. Tunneside on lapsen tietämättä pelkkää harhaa, ja siirappisen kertojaäänen vuodattaessa henkistä onanointiaan pelaajan päälle kymmenen tunnin ajan tämä harhaoppinen uskomus pistää aina vain vahvemmin silmään. Pelaaja dominoi Trico-petoa läpi pelin eikä pelaajalle täten synny tätä tunnesidettä, koska tarina – hahmojen kehityskaari – rakentuu mekaanisista koulutustoimista ja tasaista hyötysuhdetta henkivästä dynamiikasta. Nämä kriittiset harha-askeleet estävät näiden hahmojen välisen mahdollisen tunnesiteen välittymisen pelaajalle.

Sen vuoksi kertojaääni menee hukkaan. Yhdistettynä Tricon selvästi vanhemmuusvaistoja herättelemään luotuihin söpöihin kasvoihin se tukee sitä, että Ueda tahtoi kertoa tarinan ystävyydestä.

Tämän vuoksi The Last Guardian tuntuu suunnattomalta epäonnistumiselta. Se ei kerro ystävystymisestä, vaan kontrollista, toisen elävän olennon dominoinnista ja manipuloinnista eloonjäämisen nimissä. Yhdeksän vuoden käyttäminen näin hajanaiseen teokseen poikkeuksellisen yhtäläisen Shadow of the Colossuksen jälkeen on sääli, olivat pedon animointi, pelin ympäristöt tai pulmasuunnittelu kuinka viihdyttäviä tahansa.