Olen lähes sanaton, monestakin syystä. Peli, jonka ensimmäisiä kuvakaappauksia mehustelin jo yläasteen ATK-tunneilla, on arvioitavanani. Koko pelialan suurin vitsi kuivui kokoon 10.6.2011. Sanattomaksi vetää pohdinta, että miten tällainen tekele pitäisi arvioida? Otetaanko huomioon pelin historiallisen kivulias syntyprosessi vai pannaanko kova kovaa vasten ja tuomitaan raa’asti tämän päivän standardeilla? Totuus on tuolla jossain. Siinä välissä, jännän äärellä ja haluan uskoa.

Duke Nukem Forever julkistettiin alunperin… ja pässin pallit, en ala kertaamaan pelin kehityskaarta, koska sen joko kaikki tietävät tai jos eivät, voivat lukea noin maailman jokaiselta pelisivustolta sekä Wikipediasta.

Peliä kehitettiin pitkään, muttei yhtäjaksoisesti. Monen nousun ja laskun jälkeen Gearbox osti oikeudet julkaista Duke Nukem Forever sekä Duke Nukemin tavaramerkin kokonaisuudessaan. Peli runnottiin julkaisukuntoon ja pistettiin pihalle potkimaan perseitä. Pelin poikkeuksellisten kehitysvaiheiden seurauksena se on sekoitus uutta ja vanhaa Dukea. Duken fanit, kuten minä, toivoivatkin jotain tällaista. Onko sekoitus sitten lopulta paras mahdollinen onkin toinen asia. Oli hyvinkin odotettavissa, että peli ei ole graafisesti – tai muutenkaan – ihan viimeisintä huutoa. Itse asiassa moottori on vanha ja pelin yksinpeli oli valmis jo kaksi vuotta sitten. Olen aika suvaitsevainen pelien alla pyörivää tekniikkaa kohtaan. Megahyvät grafiikat ovat toki kiva lisä, mutta eivät sinänsä välttämättömyys.

Duke Nukem Forever on siis ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Täten se periaatteessa kilpailee suoraan Call of Dutyn, Bioshockin ja muiden vastaavien kanssa, jotka ovat suositumpia kuin pesän ainoa kuningatarmehiläinen. Käytännössä peli on kuitenkin ajastaan jäljessä oleva fanituote, joka myy historiallaan ja nimellään, mutta ei pysty haastamaan tämän hetken kovimpia hittejä – ainakaan pelillisillä ansioillaan. Perinteiseen tapaan kerrotaan huonot uutiset ensin: Duke Nukem Forever ei ole se kaiken muuttava messiaspeli, jollaseksi sen on varmasti moni mielessään kuvitellut.

Kyse on siis pelistä, jossa hahmoihin ei juuri syvennytä ja juoni on tyyliä: avaruusmöröt tulevat, tapa ne! Toisaalta se riitti vuonna 1996 ja mielestäni se riittää edelleen. Tietyissä asioissa peli on jopa ottanut takapakkia vanhan koulun räiskintäpeleihin nähden. Enää ei kanneta tuttua kymmenen aseen arsenaalia satoine ammuksineen vaan kantaa voi päivityksen jälkeen neljää tussaria ja kourallista ammuksia. Tietoinen valinta ja huono sellainen. Kenttäsuunnittelu on myös nykyaikaistettu, jopa virtaviivaistettu. Poissa ovat 90-luvun sokkelot ja tilalla on tiukka ränni. Tämä oli odotettavissa eikä mielestäni ole niin iso asia kuin jotkut sen kokevat. Eipähän tarvitse etsiä tuntikaupalla – siinä vaiheessa varsin aution – kentän syövereistä sitä hukattua avainta tai kulkureitin avaavaa nappia. Toisaalta eipä myöskään tarvitse etsiä piilotettuja salapaikkoja, koska ensinnäkin niitä ei juuri ole ja toiseksi ego (elinvoima) palautuu itsestään, jolloin medikittejä ei ole. Vielä kolmanneksi aseita ja ammuksiakaan ei juuri saa mukaan vaikka niitä silloin tällöin löytääkin. Tämä käy kieltämättä vähän nyppimään. Kritiikkiä on myös irronnut pelin sisältämistä tasoloikkaosuuksista. Milloin hypitään kilometrin korkeudessa ja milloin alla on sähkövirralla terästettyä lammikkoa. Tiedä sitten ovatko kaikki nykyarvostelijat täysin kädettömiä pelaajia, sillä minusta mikään noista ei tuntunut mitenkään yllättävän hankalalta.

Sitten hyvät uutiset: Duken uusi tuleminen on viihdyttävä ja hyvä peli. Räiskintäpelien fanina minulla ei ole kosketuspintaa tämän päivän kovimpiin nimikkeisiin, joten se kieltämättä vaikuttanee jonkin verran arviooni. Peli yksinkertaisesti tuntuu tuoreelta. Sen verran uskaltaisin kuitenkin olettaa, että harva peli pitää sisällään aseita, jotka jäädyttävät tai kutistavat vihollisia pirstomista tai tallomista varten. Monessako pelissä seikkaillaan kutistettuna räjäyttäen miniatyyrivihollisia pitkin keittiön hyllyjä, varoen samalla niitä mörköjä, jotka ovat edelleen normaaleissa mitoissaan? Asevalikoima on pääosin tuttu Duke Nukem 3D:stä, mikä toimii edelleen. Lisänä on lähes pakollinen railgun eli futuristinen tarkkuuskivääri sekä muutama malli muukalaisten tylsähköjä laserpiipittimiä. Apuvälineistä löytyy niin ikään tutut pimeänäkörillit ja steroidit, jotka lisäävät hetkellisesti voimaa ja nopeutta, mutta eivät tee hyvää Duken terveydelle (douppi-bodaajat huomio!). Uutena innovaationa Duke voi myös kulauttaa rehellisen tölkin mallasjuomaa alas kurkustaan. Tuloksena on hyvinkin suomalaiseen luonteeseen tyypilliset voittamattomuuskännit. Oluen voimalla olet vain yksinkertaisesti kovempi jätkä. Mikään ei satu ja jos Chuck Norris ja Jumala tulisivat vastaan, olisivat he hiljaa ja toivoisivat, että Duke ei huomaisi heitä.

Näillä eväillä paahdetaan kenttiä eteenpäin ampuen varsin tekoälyttömiä vihollisia. Teoriassa pelissä on jopa jonkin verran vaihtelua. Okei, mikään ei ehkä kutistettuna seikkailtavia osuuksia lukuunottamatta ole mitään ennennäkemätöntä. Välillä ajetaan autolla pitkin aavikkoa ja toisinaan istutaan muutama minuutti konetykin ohjaksissa räiskimässä ennalta määrättyä määrää vihollisia. Ajoneuvo-osuudet eivät myöskään olleet hirmuinen yllätys ja itse pelkäsin niiden olevan turhauttavaa “joka kalliolla on raketinheitinsälli, joka tappaa yhdestä iskusta” -settiä. Onneksi näin ei ollut ja osuudet olivatkin melko helppoja ja hauskojakin. Pulmakohdat ovat jotain mitä ei nykyisissä realistissa räiskinnöissä juurikaan näy. Alkuperäisen Duke Nukem 3D:n “arvaa nappiyhdistelmä” -virityksistä on onneksi tultu eteenpäin. Puzzlet olivat mielestäni ihan mukavaa vaihtelua. Ei niitä montaa ollut ja aika yksinkertaisiakin ne olivat loppujen lopuksi – tosin olen kyllä lukenut internetistä päinvastaisiakin väitteitä. Ehkä minä olen vain niin fiksu.

Duken mahtava potku on poistettu, mutta lähitaistelussa voi aina tempaista aseenperällä possupoliisia kärsään. Tämä kannattaa muistaa, sillä isku on varsin tehokas ja säästää usein kortilla olevia ammuksia. Sikakytiltä irtoaa myös usein putkipommeja – joilla on nykyään oma pikanäppäimensä – joten niitä kannattaa yleensä viljellä kohtuullisen estottomasti isoihin vihollislaumoihin. Uutuutena on myös teloitusliike, jonka voi tehdä henkihievereissään lyhistyneeseen vihulaiseen. Tuloksena joko mainittu mahtijalka tai alakoukku, joka levittää mörököllin pitkin maakuntia ja palauttaa Duken egon täyteen.

Jotkut sanovat, että ronski mukahuumori menee paikoin mauttomuuksiin (Hive-kentät), mutta jos otetaan vähän perspektiiviä, ei siinä oikeastaan ole mitään, mitä ei olisi nähty jo Duke Nukem 3D:ssä – tai Alien-elokuvissa. Duken läppäarsenaali on vaikuttava ja monin paikoin kaikessa tyhmyydessään aidosti ihan hauskakin. Hilpeänä uudistuksena egoaan voi kasvattaa äijäilemällä pelimaailmassa. Niin punttien nostelu kuin pornon surffailu toimiston tietokoneilla nostavat itsetuntoa lukemattomista muista aktiviteeteista puhumattakaan. Yhteenvetona sanoisin, että pelin hauskat ja viihdyttävät puolet ajavat muutamien hölmöjen ratkaisujen ja vanhahtavan tekniikan ohi jättäen pelin selkeästi plussan puolelle.

Isoimmat miinukset tulevat – taas vaihteeksi – sieltä mikrotukiosastolta. Latausajat ovat luokkaa puoli minuuttia ja latausruutua saa tuijottaa usein. Peli on kohtuullisen haastava moniin muihin nykypäivän tuotoksiin verrattuna ja osa kentistä sisältää suorastaan mielivaltaisen lyhyitä osioita (esim. Duke Burgerin ensimmäinen osio kestää noin minuutin, jos tiedät mihin mennä eikä siinä ole edes vihollisia). Tehokoneella peli näyttää hyvältä ja toimii nopeasti. Konsoleilla XO-versio kuuluu olevan tearingeineen ja tekstuurien latausongelmineen suorastaan katastrofaalinen PS3-version sijoittuessa siihen välimaastoon. Videoita vertailemalla eri konsoliversiot näyttävät samalta. Ehkä boximiehet ovat tottuneet parempaan laatuun kun taas meille riittää vähempikin. Toinen iso miinus on edellä mainittu neljän aseen kantoraja. Ei tunnu kovin Duke Nukemilta kun jotkut selviytymiskauhupelien päähahmot saavat mukaansa jopa moninkertaisen asevalikoiman.

Duke Nukem Forever on aikaansa jäljessä oleva reliikki, joka yrittää pysyä ajan hermolla, muttei juuri muuksi muutu. Tietyllä tapaa tuntuu, että uusista ja vanhoista vaikutteista on otettu molemmista huonot puolet ja karsittu hyvät. Mikä on siis lopputulos? Peli jossa kentät ovat nykyiseen tyyliin suoraa putkea, sisältävät skriptattuja tapahtumia ja hyvin rajatun aseiden kantokyvyn. Vanhan koulun peleistä mukaan on otettu huono tekoäly, olematon juoni ja äkkikuolemia aiheuttavat tasoloikkakohtaukset. Alkuperäisestä Dukesta on oikeastaan jäljellä vain suhteellisen munakkaat aseet, typerät macholäpät ja tissit.