Life is Strange: Chloe and Max

[ingressi]Kadu ja kelaa aikaa katuaksesi uudelleen. Kipeiden valintojen Life is Strange on nuorisopeli aikuisuuden kynnyksellä.[/ingressi]

Life is Strangen helmikuussa alkanut tarina sai päätöksensä muutama viikko sitten. Olen pelannut jokaisen jakson läpi julkaisun yhteydessä, joten useista pelikerroista syntynyt määrä ajatuksia, hajatelmia ja muistiinpanoja riittäisi kokonaiseksi esseekokoelmaksi asti. Sen vuoksi rajaan tässä kritiikissä näkökulmani siihen, kuinka Life is Strangen hahmot ja tarina asetelmineen edesauttavat peliä muodostamaan ympärilleen tyylisuunnan, joka luo jotain omaa, mutta ajaa silti Telltalen luotsaaman post-seikkailupeligenren linjoja. Lienee tarpeetonta huomauttaa, että pelin lähestyminen tällaisesta näkökulmasta edellyttää suurta määrää juonipaljastuksia. Lue siis varoen, jos oma tarinasi on vielä kesken.

John Hughes ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 1985 teattereihin saapuneen nuorisoelokuvan Breakfast Club, jossa viisi chicagolaista nuorta viettävät lauantaipäivän koulun jälki-istunnossa huomaten päivän päätteeksi, että pinnallisesta erilaisuudestaan huolimatta heidän ajatusmaailmansa eivät poikkea huomattavasti toisistaan. Elokuvasta on muodostunut ajan saatossa kenties ikonisin presidentti Ronald Reaganin ajan amerikkalaisen nuorison elämää kuvaavista teoksista. Nähdessäni sen ensimmäisen kerran yläasteen valinnaisen elokuvakurssin tunnilla koin sen 1980-luvun maskuliinisten toimintaelokuvien rinnalla olevan tuulahdus raikasta ilmaa esitellen hahmot sankarien sijaan haavoittuvaisina ja tavallisina nuorina.

30 vuotta Breakfast Clubin jälkeen olemme todistamassa pelien kohdalla jokseenkin samoja käänteitä. Vuonna 2013 ilmestyneestä Remember Me -pelistä muistettavan Dontnod Entertainmentin kehittämä ja Square Enixin julkaisema Life is Strange jää osaksi pelikulttuuria ennen kaikkea kokeena tehdä pelien vastine nuorisoelokuvalle – nuorisopeli. Tämän uskallan todeta silläkin uhalla, että pelin lukuisat pienet viat eivät tee sen ensimmäisestä ja toistaiseksi ainoasta kaudesta vielä kestävää klassikkoa. Myös Adelen elämän (2013) kaltaiseen intensiiviseen fyysisyyteen on sekä Life is Strangesta että pelien tavasta käsitellä draamaa vielä paljon matkaa. 

Silti Life is Strange laajentaa rohkeasti pelien ilmaisuvoimaa käsittelemällä teemoissaan kasvutarinan ja oman identiteetin löytämisen ohella niinkin suuria asioita kuin ekokatastrofia, itsemurhaa ja eutanasiaa.

Life is Strangen päähahmo on Blackwellin akatemiassa opiskeleva ja valokuvausta aktiivisesti harrastava 18-vuotias introvertti Maxine Caulfield. Muista ikäisistään poiketen älypuhelinten ja sosiaalisen median valloittama maailma ei puhuttele Maxin sisintä, vaan hän kirjoittaa muistonsa mieluummin paperille sekä suosii Polaroid-kameraa Instagramin ja Snapchatin sijaan. Tämä asettuu mielenkiintoiseen kontrastiin Life is Strangen visuaalisen tyylin kanssa, sillä pelin maailma on kuin Instagram-filtterin lävitse suodatettu.

Life is Strange jää osaksi pelikulttuuria ennen kaikkea kokeena tehdä pelien vastine nuorisoelokuvalle -- nuorisopeli.

Eräällä luennolla Max havaitsee voivansa kumota ikäviä tapahtumia liikkumalla ajassa taaksepäin. Tarinassa ei olisi paljoa kerrottavaa, ellei opittuja kykyjä laitettaisi heti alkumetreillä käyttöön. Viiteen jaksoon jaetun pelin alussa Max pelastaa aikaa manipuloimalla nuoruuden ystävänsä, sinihiuksisen ikuisen kapinallisen, Chloe Pricen tämän ajauduttua kiistaan kaupungin rikkaan suvun koppavan perijän, Nathan Prescottin, kanssa. Samaan aikaan akatemian tunnollinen kemian opiskelija Warren Graham potee etäistä ihastustaan Maxiin, josta seuraa lukuisia koomisia ja traagisia tilanteita. Chloen rakkauden kohde ja ennen pelin tapahtumia kadonnut Rachel Amber puolestaan on tyypillinen mallioppilas, jonka kohtalo järkyttää hyvin jäsenensä tuntevan kaupunkiyhteisön perustuksia.

Life is Strangen traagisimman hahmon titteli menee oikeutetusti Chloelle, jonka biologinen isä menehtyi autokolarissa tämän ollessa vielä nuori. Chloen äidin mentyä uusiin naimisiin hän omaksui vastareaktiona nopeille muutoksille punk-asenteen ja alkoi periaatteellisesti vastustaa isäpuoltaan (tai kuten Chloe asiaan ilmaisee “step-douchea”), Blackwellin akatemian turvallisuuspäällikkönä työskentelevää David Madsenia. Chloen ensimmäiset askeleet aikuisena eivät tietenkään menneet suunnitellusti, sillä pilvenpoltto maittoi opiskelua enemmän ja samalla paikalliselle huumekauppiaalle auki oleva velkapiikki kasvoi vauhdikkaasti. Chloen hahmossa surullisinta on kuitenkin neljännen jakson vaihtoehtoinen aikajatkumo, jossa hänen isänsä on hengissä, mutta hän itse on parantumattomasti sairaana sidottuna pyörätuoliin. Perhe ympäriltä on taloudellisesti hajoamassa korkeisiin sairaanhoitokuluihin. Kun Chloe lopulta asettaa Maxin elämää ja kuolemaa koskevan valinnan eteen, ei voi olla ajattelematta niitä kaikkia yksityistetyn terveydenhuollon piirissä asuvia sairaita ihmisiä, jotka samassa tilanteessa kamppailevat kalliiksi käyvän sairauden kanssa.

Life is Strange: Chloe and Max

Ei toisaalta nuorisopeliä ilman teiniromanssia. Life is Strangen eniten mielipiteitä olemuksellaan jakava hahmo lienee Warren, joka ihailunsa pauloissa on valmis tekemään Maxin eteen mitä vain. Tätä ei draaman kultaisten sääntöjen mukaan kerrota pelaajalle suoraan, vaan se näytetään elein ja teoin. Tarinan edetessä Warren auttaa Maxia muun muassa valmistamaan pommin, puolustaa häntä kiusaajien edessä ja pyytää häntä jopa elokuviin. Valittu elokuva ei tietenkään ole mikään muu kuin Apinoiden planeetta, joka selkeästi viehättää molempia nörttiyteen taipuvaisia suhteen osapuolia. Harvat asiat kielivät enemmän epätoivoisesta ihastuksesta kuin edellä mainitut. Pystyin helposti samaistumaan Warrenin asemaan, mutta luonnollisesti toiset saattavat nähdä hänet outona ja hieman säälittävänäkin hahmona.

Life is Strangen traagisimman hahmon titteli menee oikeutetusti Chloelle, jonka biologinen isä menehtyi autokolarissa tämän ollessa vielä nuori.

Muistellaan jälleen Breakfast Clubia. Elokuvassa jälki-istuntoon osallistuivat atleettinen Andrew (Emilio Estevez), hikipinko Brian (Anthony Michael Hall), viaton prinsessa Claire (Molly Ringwald), erilainen nuori Allison (Ally Sheedy) ja tietenkin ikuinen kapinallinen John (Judd Nelson). Sekä Breakfast Clubia että Life is Strangea yhdistää siis molemmissa teoksissa havaittavissa oleva roolihahmojen luonteenpiirteiden kärkevä korostaminen stereotypioita kaihtamatta huolimatta siitä, että hahmot eivät mene yksi yhteen.

Ihmiset Dontnodin takana ovat myöntäneet olevansa surrealistiohjaaja David Lynchin luoman TV-sarja Twin Peaksin vannoutuneita ihailijoita. Twin Peaks, kuten hyvin tiedetään, on pohjimmiltaan mysteereillä kuorrutettu nuorisosarja. Vaikutteet Life is Strangen kohdalla eivät rajoitu ainoastaan Rachelin katoamiseen ja Arcadia Bayn yhteisön kollektiiviseen järkytykseen, vaan myös kaupunkiin näyttämönä. Taustatarinassa eristäytynyt alkuperäiskansan perustama kaupunki suorastaan vetää mystisyyttä puoleensa – mikään tai kukaan ei ole sitä, miltä ensisilmäyksellä näyttää. Aaveen lailla metsissä liikkuvat peuratkin ovat selkeitä verrokkeja Twin Peaksin pöllöille.

Maxin ja Chloen jälleennäkeminen johtaa ennen pitkää Rachelin katoamisen jäljille samalla ympäröivän Arcadia Bayn pikkukaupungin muuttuessa jatkuvasti oudommaksi. Valtava hurrikaani lähestyy kaupunkia mereltä päin, valaat ajautuvat rantahiekalle ja taivaalle ilmestyy toinenkin kuu. Lynchin visioita selkeästi tapailevat oudot tapahtumat saavat alkunsa Maxin havaittua kykynsä ja ajan manipuloinnista kasvavat tapahtumat purkautuvat näyttävästi sarjan viidennessä ja viimeisessä jaksossa, jonka ilme edellisiin verrattuna on vahvaa huumetta.

Life is Strangen tapa kuvata ja puhutella tiettyä kohderyhmää ei kuitenkaan ole ongelmaton. Päällimmäisenä kompastuksena esiin nousee hahmojen välinen dialogi, joka on kaiken urbaanin sanakirjan sivujen selailun takaa ilmeistä kuvitelmaa siitä, miten aikuiset kuulevat ja kokevat nuorison käyttämän kielen. Kun nuori instaa ja snäppää kakskytneljä-seitsemän, vanhempi kyllä ymmärtää kuvaillun teon merkityksen, mutta ilman keskustelua laajempi ikkuna nuoren maailmankuvaan jää ymmärtämättä. Life is Strangen dialogi onkin se vanha herra tai rouva bussipysäkillä kuuntelemassa nuorten keskustelua pää pyörien. Myönnettäkön, että dialogi voisi olla nolompaakin, mutta onneksi Maxin päänsisäiset monologit ja sujuva ääninäyttely pelastavat paljon. Esineitä tutkittaessa Max usein väläyttää tietämyksensä niin taiteesta kuin valokuvaamiseen käytettävästä tekniikasta.

Life is Strange: Nightmare

Toinen merkittävä ongelma Life is Strangen parissa on toisen jakson teemana oleva koulukiusaaminen. Jakson ratkaisun hetkillä monisyinen valintamekaniikka korvataan yksinkertaisella muistipelillä. Kiusaamisen kohteena oleva kristitty opiskelija Kate Marsh suunnittele koulun katolta hyppäämistä, jolloin Maxin on taivuteltava Kate pois reunalta muistamalla tarkalleen yksityiskohdat niistä esineistä, joita hän oli tämän huoneessa aiemmin tutkinut.

Kohtauksen luonteen vuoksi ajan manipulointia ei sallita, jolloin päätökset ovat lopulliset, mikä puolestaan heijastaa osuvasti itsemurhaa suunnittelevan ihmisen mielentilaa: toisinaan et vain kykene auttamaan ja se on ikävä totuus, joka mahdollisesti jää kaivamaan mieltä ikuisiksi ajoiksi. Onnistuin kuitenkin pelastamaan Katen hengen. Silti varsinainen ongelma on itsemurhan estämisen toteuttaminen pelkistämällä se muistipeliksi, vaikka mekaniikat tuntien ideoita olisi voinut hyödyntää kekseliäämminkin. Vertailuna aiemmin samassa jaksossa Chloe jää jumiin junaraiteisiin, jolloin Maxin on aikaa manipuloimalla pelastettava hänet. Koska Chloe on tarinalle oleellinen hahmo, ei hän voi kuitenkaan kuolla tässä, vaan Maxin epäonnistuessa ruutu muuttuu harmaaksi ja peli pakottaa kelaamaan aikaa.

Life is Strangen tapa kuvata ja puhutella tiettyä kohderyhmää ei kuitenkaan ole ongelmaton.

Tiedostavan sankaridraaman tavoin myös Maxin voimat paljastuvat neljännen jakson lopulla olevan pikemminkin kirous kuin pelastus. “En muuttanut mitään”, toteaa Max eräässä vaiheessa viidettä jaksoa, mutta silti ainoa vaihtoehto on palata vielä kerran ajassa taaksepäin korjaamaan tilanne synnyttäen samalla jälleen uuden aikajatkumon.

Viides jakso laittaa Maxin valinnan eteen: pelastaako hän Chloen ja uhraa Arcadia Bayn vai toisinpäin? Draamaa tilanteeseen lisätään perinteisesti sulkemalla molempien vaihtoehtojen valitseminen pois, mutta mielenkiintoiseksi loppuratkaisun tekee se, ettei pelastettavana ole kahta ihmistä, vaan ihminen ja kaupunki. Minä tietenkin uhrasin kaupungin vain nähdäkseni, kuinka kaoottisen loppunäytöksen saan aikaiseksi pelastamalla Chloen, vaikka kaupungin pelastaminen tuntuikin siltä pisteeltä, johon suuntaan peli on hellästi ohjannut kaikkien jaksojen ajan.

Life is Strangessa ajan manipulointi näyttäytyykin vain ulkoisesti supervoimana. Kasvava stressi kaiken hoitamisesta on yksi pelin viehättäviä teemoja: se niveltyy hienosti nuoren aikuisen elämään, jossa lapsuuden huolettomat päivät ovat takana ja vastuullinen aikuisuus odottaa. Pelin voi kehua saavuttaneen tavoitteensa, kun sen esittelemään kasvutarinaan sisältyy annos Y-sukupolven kulttuuria ja pelin sallitaan edetä narratiivin ehdoilla. Jos toimintapeleissä voidaan katsoa Y-sukupolven hahmojen käsittelyn alkaneen Far Cry 3:ssa, vakiinnuttaa Life is Strange heidän elämäntyylin tragikomiikan osaksi seikkailupelejä. Mitä peleihin välineenä tulee, ovat ne vasta oppimassa käsittelemään työkaluja, jotka mahdollistavat luomaan tämän kaltaisia teemoja ja kokonaisuuksia. Tie on näytetty – toimikaa.

Life is Strangen kaikki viisi jaksoa on saatavilla PC:lle ja konsoleille.

https://www.youtube.com/watch?v=bSE5FbT38dY