On mielenkiintoista, kuinka paljon voit lykätä ensin pelin pelaamista ja sen jälkeen sen arviointia. Telltalen The Wolf Among Us -sarjan päätösosa piileksi viikkoja Xbox 360 -konsolini kovalevyllä, mutta päivääkään ei kulunut, etten olisi ajatellut sen aloittamista. Oliko niin, etten halunnut mielessäni tämän pelisarjan loppuvan vai pelkäsinkö, että lopetus jättäisi kylmäksi, jopa vihaiseksi? Ei ole edes ensimmäinen kerta kun näin käy, joskin tutumpi ilmiö on ollut TV-sarjojen kanssa. Hetkinen, The Wolf Among Us on kuin onkin TV-sarja, mutta se on interaktiivinen. Elämmekö murroksen aikaa, jossa Telltale työntekijöineen johdattaa meidät laatusarjoineen uuteen aikaan?

Olen miettinyt sopivaa nimitystä viime vuosina julkaistuille seikkailupeleille, jotka painottuvat ongelmanratkonnan sijasta enempi tarinaan ja hahmojen välisiin suhteisiin. Mitä yhteistä on esimerkiksi Kentucky Route Zerolla ja The Walking Deadilla? Näissä peleissä emme enää pelaa silkkaa tarinaa eteenpäin yksinkertaisia pulmia päihittäen, vaan pelaamme, elämme ja hengitämme hahmoja. Jokainen hahmo on pelaajalle yhtä läheinen kuin oma raaja ja siksi sellaisen vahingoittaminen tai jopa menettäminen pelissä tuntuukin niin tuskaisalta. Aristoteleen draamaopin sanastoa käyttäen tällainen representaatioon (käsikirjoitettu sisältö) simulaation (pelimekanismit) sijasta kallistuva seikkailu voisi olla post-seikkailupelaamista. Käsitteen voisi toisaalta viedä niinkin pitkälle, että nimittäisi näiden pelien kokemista jopa post-pelaamiseksi. Enempihän näissä peleissä vain katsotaan ja hengitetään omia valintoja seuraavia tapahtumaketjuja ohjaimen pitäytyessä lepoasennossa. The Wolf Among Us on kunnostautunut viiden osansa aikana tässä erinomaisesti ja sarjan viimeinen osa Cry Wolf antaakin sarjalle näköisensä lopun.

Pelisarjan näköisellä lopulla tarkoitan, että Bigbyn – tai pelaajan – tasapainoilu oikeutta viimeiseen asti hakevan poliisin ja kaoottisesti kostoa janoavan järjestyksenvalvojan teemaa pidetään yllä loppuun saakka. Mikä hienointa, se vain korostuu osan ja pelisarjan päättävässä oikeudenkäynnissä, jossa vaikuttavasti kirjoitettu kylmän laskelmoiva Crooked Man on saatu kiinni ja hänen rikoksensa on punnittava vaa’alla. Mutta syyllistyikö The Crooked Man lopulta mihinkään? Entä myöntyäkö kostonhimoisen kansan tahtoon ja heittää Crooked Man kaivoon heti vai antaako hänen selittää tekonsa yleisön edessä. Taivuin jälkimmäiseen, mutta lopputulos oli syytetyn kohdalta silloinkin huono. Tuomiosta huolimatta olin tyytyväinen itseeni, sillä kerrankin sain pidettyä näppini kurissa kaiken sen tuhon kylvämisen jälkeen, jota olen sarjan aiemmissa osissa harrastanut. Oikeuttako? Ehkä nyt voimme toivoa Fabletownin voivan jatkaa elämäänsä rauhassa. Kohtaaminen merenneidon kanssa mystisessä epilogissa tosin jättää tämänkin toivon hiuskarvan varaan.

Loppua edeltävät kohtaukset ovat nekin mielenkiintoista antia. Georgie Porgie nurkkaan ajettuna paljastaa empaattisen puolensa ja muistuttaa pelaajaa liki neljännen seinän rikkomalla: “It’s like I told you, Bigby. Sometimes all your options are shit”. Juuri tämä on erinomainen huomio pelistä; joskus kaikki valintamme vetävät meidät vain ja ainoastaan pohjaan. Silti jollain tapaa selviämme aina takaisin pinnalle. Fabletown niin kuin muukin maailma antaa lopulta anteeksi, vaikka kuinka sen – ja etenkin Snow Whiten – rajoja pelin kuluessa koettelinkin.

Varsinainen viimeinen taistelu pelissä koittaa tietysti hyytävää Bloody Marya vastaan, jossa Bigby paljastaa viimeisen ässänsä hihasta. Paljastamatta liikaa juonenkulkua muistutettakon kaikkia, mitä Iso Paha Susi taruissa aikoikaan tehdä kolmen pienen porsaan talolle. Vaikka taistelu tuttua reaktiopeliä onkin, tarjoaa se silti hykerryttävää naurua hienoissa viittauksissaan satuhahmojen lähtökohtiin.

Eräs huomio pelisarjaan liittyen on, että ensimmäisistä osista tutuksi käynyt salapoliisityö on hiljalleen vaihtunut dramaattiseen oman käden oikeuden hakuun. Samalla jaksot ovat muuttuneet alati toiminnallisemmiksi. Muutoksen tahtia on vaikea analysoida, koska jaksojen välillä on ollut niin paljon odotusta, mutta toinen peluukerta kertonee tarkemmin onko se kaikki tapahtunut liian nopeasti vaiko liian hitaasti. Yhtä kaikki, pidän sarjan muutoksesta, joka sopii Fables-maailmaan hienosti ja lisää peliin eritoten viimeisissä jaksoissa kaivattua dramaattisuuden tuntua.

Saammeko vielä joskus nauttia tämän sarjan toisesta kaudesta? Ristin sudenkäpäläni ja toivon niin. Kiitos Pierre Shoretten käsikirjoituksen, joka jättää sarjan hieman auki, ei unelma jatkosta ole välttämättä niin kaukainen. Tällä erää kiinnitän haukankatseeni kuitenkin Telltalen Tales from the Borderlands ja Game of Thrones -sarjoihin.