Vuoden 2012 Kickstarter-kylvöt toivat hienon sadon joukkorahoitettuja pelejä nautittavaksemme. Eräs isompaa näkyvyyttä saaneista projekteista oli Pinkerton Road Studios. Samassa projektissa rahoitettiin myös yhtiön ensimmäinen peli, nyt arvostelun alla oleva Moebius: Empire Rising. Sivuhuomiona projektista versoo vielä toinenkin peli, jolla ei toistaiseksi ole nimeä. Debyytillä on menneisyyden klassikkojen paino hartioillaan. Nouseeko uusi imperiumi vai romahtaako se ennen kuin perustuksetkaan ovat valmiit?

Olen suuri hiiriohjattavien seikkailupelien ystävä, mutten kutsuisi peliä, jonka pääosassa on puhtaalla brittiaksentilla haasteleva antiikkikauppias peliksi, jota ensimmäisenä rahoittaisin. Moinen ennakkoasetelma ei anna kuvaa kovinkaan seikkailullisesta pelistä. Totuuden puolesta puhuttakoon, etten rahoittanutkaan, mutta kiinnostus nousi silti lukiessani ennakkoja eri sivustoilta.

Pelattuani aiemmin tänä vuonna läpi Phoenix Online Studiosin vuonna 2012 julkaiseman Cognition: An Erica Reed Thriller -pelisarjan kaikki neljä episodia olin myyty ja valmis antamaan sieluni heidän käsiinsä seuraavaa peliä odotellessa. Kuinka hyvin voikaan hiiriohjattavan seikkailupelin PC:lle tänä päivänä tehdä? Tämä on kysymys, johon on useita vastauksia. Ei yhtä ainoaa oikeaa, mutta useita. Cognitionin ohella muita hyviä syitä ovat muun muassa entisistä Euroopan itäblokin maista kumpuavat omituiset fantasiaseikkailut á la Machinarium sekä Wadjet Eye Gamesin tuottamat retrotyyliset modernit klassikot. Broken Swordin viimeisimmät osat kantavat myös upeasti osoittavan klikkauksen perintöä. Entä mitä sanoinkaan Broken Agesta?

Edellä mainitut pelit eivät ole keskenään vertailukelpoisia, sillä esimerkiksi Cognition painottui tarinankerrontaan ja selkäpiitä kylmääviin tilanteisiin kun taas Machinarium on mystinen putki alati kiperämpiä pulmia. Siitä huolimatta molemmissa on jotain magiaa, jota muualla taiteen maailmassa nimitetään auteuriksi. Auteur-elokuvat ovat ohjaajansa näköisiä, joten on helppo todeta, että monet uudet seikkailupelit ovat myöskin tekijänsä näköisiä. Auteur toteutuu puhtaana ilmiönä indien maailmassa, koska suuret peliyhtiöt eivät sanele kehitystä.

Onko Moebius kypsä lippulaivaksi tämän vuosikymmenen seikkailupeleille? Mielestäni se muutamista puutteista huolimatta täyttää tehtävänsä ja on hintansa arvoinen.

Moebius in Cairo

Moebiukseen kohdistunut hype ei ollut liioiteltua, sillä sekä Cognitionin että Moebiuksen tarinat ovat peräisin itsensä Jane Jensenin kynästä. Tämä nerokas nainen on vastannut myös Gabriel Knight -sarjasta ja muuan King’s Quest VI -pelistä. Hän osasi kertoa meille voodoomurhista New Orleansin kaupungissa, mutta mitä hän osaa kertoa meille salaliittoteorioista, antiikista ja historian hahmoista? Yllättävän paljon, sillä Moebius ei säästele pelaajaa tiedolta. Sekä dialogia että tarinaa tukevaa informaatiota löytyy riittämiin pelin sisältä. Oma pelikertansa voisi mennä pelkästään jokaisen esineen, asian ja dialoginpätkän tutkimiseen.

Moebiuksen päähahmona seikkailee herrasmiestutkija Malachi Rector, joka päivätöikseen kiertää maailmaa niinkin arkisissa asioissa kuin antiikkiesineitä tutkimassa. Rectorin erikoisuuksina ovat valokuvantarkka huomiokyky ja muisti, jotka auttavat merkittävästi esineitä ja hahmoja tutkiessa. Malachin tarinaa pohjustetaan pelin päävalikosta löytyvällä sarjakuvalla, mutta se jää ohueksi. Rectorin erikoiskyvyt tuskin perustuvat siihen, että tämä lapsena joutui todistamaan äitinsä tulleen leijonan syömäksi. On pelaajan pääteltävissä, mistä Rectorin kyvyt ovat tulleet. Osa kokee tämän eittämättä häiritsevänä juonellisena puutteena, mutta omalla kohdallani salaperäisyys lisäsi kiinnostusta. Jää nähtäväksi nouseeko pelin tarinasta fanien kirjoittamaa fiktiota.

Moebius in Venice

Rectorin rinnalla kävelee palkattua ja pumpattua lihasta vihreän baretin, kapteeni David Walkerin muodossa. Hahmojen välillä on alusta alkaen selvää jännitettä – voinette arvata millaista. Miesten katseet kohtaavat useamman kerran ja tilanne on sangen latautunut. Henkilökemia laukeaa pelin lopussa melko viattomasti, vaikka tilaisuus repäistä kunnolla oli käsillä.

Varsinainen juoni lähtee käyntiin pelaajan onneksi ja Rectorin harmiksi kun antiikin tutkimiseen sotkeutuu nuori Venetsiassa murhattu nainen, jonka saavutukset ja elämä tuovat déjà vu -tunteen historian oppikirjojen sivuilta. Salaisen FITA-viraston edustaja ja pyörätuolissa liikkuva työnantaja Amble Dexterin myötä Rectorille paljastuu, että vastaavia tapauksia on todettu useampia maailmalla. Moebius-teoria on paketoitu. Kun sekoitusta hämmennetään Yhdysvaltain senaattorilla, joka saattoi olla entisessä elämässään Rooman valtakunnan keisari Augustus, ei paluuta arkeen ole. Pelin lisänimi Empire Rising viittaa Yhdysvaltoihin uutena Roomana ja on ovela yritys lisätä kritiikkiä valtion harjoittamaa globaalia imperialistista politiikkaa kohtaan. Mukana on myös salasanojen murtamista ja salakuuntelua, joista jokainen voi vetää johtopäätökset viime vuoden kohu-uutisointiin. Pelistä puuttuu enää Edward Snowden.

Moebius käyttää samaa pelimoottoria kuin Cognition, mikä aiheuttaa muun muassa suurta hilpeyttä hahmojen vääntyvillä raajoilla, lattiaan uppoavilla jaloilla ja pyörivillä päillä. Tällaiset bugit ovat varmasti tarkoituksettomia, mutta ne naurattavat silti. Osasyynä graafisiin bugeihin lienee se, että taustat ovat kaksiulotteisia, mutta hahmot kolmiulotteisia. Muuten kauniiseen tuotteeseen olisi voinut käyttää hieman enempi testaamista vai loppuivatko jo rahat kesken? Oli syy mikä tahansa, en koe kyseisiä bugeja häiritseväksi. Moebius ei muutoin tarjoa välikevennyksiä, joten kieltämättä sellaisille on aina tilausta.

Asia jossa Moebius jää vertaisistaan paitsi on viimeistelemättömät hahmot. Dramaturgisesti Malachi Rector on hyvin kuiva hahmo, johon ei voi samaistua siinä määrin kuin Cognitionin vahvaan Erica Reediin. Muutamilla nasevilla one-linereilla ladattu Rector jää suurilta osin hajuttomaksi hahmoksi. Kohtaukset, joissa Rectorin hahmo väläyttää särmäänsä ovat laskettavissa muutamalla sormella ja sijoittuvat yleensä pelin pitkiin välivideoihin. On selvää, että Rectorista on yritetty tehdä mahdollisimman kirjaviisas ja jopa filosofinen hahmo, mikä osaltaan tuo mieleen Gabriel Knightin. Rector jää silti kauas Knightin viileästä naisia kaatavasta karismasta hyppykampauksineen. David Walkerin hahmo puolestaan on valitettavan kirkasotsainen ja pyyteetön – kaiken hyveellisyyden ruumiillistuma ja valkoisena hohtava ritari. Walkerin tapa seurata tilanteiden kehittymistä taustalla ja pyyteettömästi auttaa jokaisessa tilanteessa ei kiinnosta pitkälle.

Hahmoista oma lukunsa ovat pelin naiset. Rectorin sihteeri Gretchen osaa ainoastaan seistä päivästä toiseen toimistolla taulutietokone kädessään tai käydä treffeillä. Peli yrittää saada jonkinlaista romanssia Walkerin ja Gretchenin välille, mutta se katkeaa lyhyeen ja aiheeseen ei sen koommin palata. Senaattori Markhamin entinen tyttöystävä Dominique on narussa vietävää lihaa, jonka kohtalo pelissä on päätyä aseella uhkailluksi. Kiinteämmin pelin pääjuonessa mukana olevat rikkaat neidot ovat lähinnä jatkuvan avun tarpeessa. Tuntuu siltä kuin pelintekijä vihaisi naisia ja haluaisi korostaa heikomman sukupolven olemassaoloa, mikä on mielenkiintoista kun kyseessä on Jane Jensen.

Moebius analysointi

Pelin suurin kompastuskivi on hahmojen ja esineiden analysointi. Analysoidessasi hahmoa et saa heistä mitään vinkkiä miten he käyttäytyvät. Usein kolmesta tai neljästä vaihtoehdosta joudut sokkona valitsemaan oikein ja oikea tulos tuleekin vasta usean yrityksen ja erehdyksen kautta.

Jokaisen hahmon elämästä kerätään lista yksityiskohtia eli datapisteitä, joiden avulla eräänlaisessa Arvaa Kuka -pelin variaatiossa löydetään ensin kolme osuvinta hahmoa historiasta ja sen jälkeen se osuvin. Tämä osuus puolestaan on turhankin helppo ja usein pulma ratkesi vain muutaman kohdan oikein päättelemällä. Analysointi on kunnianhimoinen idea, jonka on määrä kantaa peliä, mutta valitettavasti se jää pelin heikoimmaksi osuudeksi. Päädyin katsomaan useimmat kohdat läpipeluuohjeesta enkä usko menettäneeni mitään nautinnon osalta.

Toinen asia, joka sai allekirjoittaneen lähes raivostumaan, oli esineiden rajallinen tarve. Eräässä pelin kohtauksessa on lahjottava nuori tyttö harhauttamaan liikemies, jotta saat häneltä VIP-passin. Koska nuori tyttö kuuntelee musiikkinsa Walkmanilla, on hänelle haettava Rectorin asunnosta MP3-soitin. Älyttömyys iskee siinä, että tätä soitinta ei saa mukaan ennen kuin pelihahmo kokee tarvitsevansa kantaa sitä. Sama ongelma ei toistu vain esineiden vaan myös alueiden kanssa. Et voi astua sisään baariin ennen kuin tiedät tarvitsevasi alkoholia. Kieltämättä tarkoitus on olla jossain määrin realistinen, sillä eihän kukaan tarvitse esimerkiksi saksia mukaansa ennen kuin jotain on leikattava. Ongelmallisesti tämä lisää alueelta toiselle juoksemista, joka on vieläpä tuskallisen hidasta. Välillä Rector pysäyttää pelin nielaistakseen Xanaxia paniikkioireisiinsa. Tämä on piikki syvällä lihassa, joka latistaa pelaamisen iloa merkittävästi. Onneksi kuitenkaan kaikki luvut pelissä eivät mene eteenpäin näin hitaasti.

Moebius Desert Cutscene

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen saattanette kysyä, miten voin suositella Moebiusta kellekään pelaajalle? Robert Holmesin säveltämät musiikit, mielenkiintoiset välivideot ja Jensenin sujuva tarinankuljetus nostavat kuitenkin jo yksinään Moebiuksen tämän vuoden seikkailupelien parhaimmistoon. Turhan usein tämän tyylisuunnan peleissä nähdään kohtaukset toisiinsa huonosti sitovia tarinaosuuksia, mutta tästä ei Moebiuksen suhteen tarvitse kantaa huolta. Puhaltamalla hieman lisää eloisuutta hahmoihin, korjaamalla isoimmat pelimekaaniset viat, kuten esineiden käytön ja analysoinnin, olisi Moebius ansainnut täydet viisi tähteä. Tällaisenaan lopputulos putoaa jonnekin kolmen tähden paikkeille.

Kömpelyydellään Moebius muistuttaa olevansa juuri peli eikä mitään suurempaa. Moebius ei ole niille, joilla on heikko keskittymiskyky tai matala ärsyyntymiskynnys, mutta vahvasti kirjoitetun juonen ystäville peli on paikallaan. Odotan jatkossakin yhtä paljon Pinkerton Roadin ja Phoenix Onlinen yhteistyöltä.