Juho Kuorikosken kirjoittamasta ja pienen Fobos-kustantamon julkaisemasta Sinivalkoisesta Pelikirjasta uutisoimme jo helmikuussa kirjan mesenoinnin saavuttua kalkkiviivoille. Tuon jälkeen olenkin malttamattomasti odottanut mesenoidun painoksen kolahtamista postiluukustani. Perjantaina oveltani kuului apokalyptista kolinaa ja ryminää. Ovi ei tullut niskaan, mutta vertauskuvallisesti katto nousi ilmaan ruskeaa pakettia avatessani. Nyt viikonlopun tiheän tankkauksen jälkeen katsastan kirjan sekä arvioin, oliko materiaali odotuksen arvoinen.

Sinivalkoinen pelikirja on jaettu seitsemään lukuun, joista ensimmäisessä kronikoidaan suomalaisten makuuhuoneen nurkissa eläneiden harrastajakoodaajien osittain kömpelötkin ensiaskeleet tasavallan tietokoneen Commodore 64:n sekä ensimmäisten suomalaisten pelien parissa. Tästä siirrytään ammattimaiseen pelinkehitystoimintaan ja ensimmäisiin suomalaisiin peliyrityksiin.

Kunnolla peliteollisuus nosti päätään vuosituhannen taitteessa WAP-kohun, Remedyn Max Payne -pelin sekä Nokian N-Gage -laitteen ansiosta. Mobiilipelien pohja oli luotu ja suomalaisyritykset tarttuivat innolla Applen iPhonen mahdollisuuksiin pelinkehityksessä. Sitten tulivat Rovio, Angry Birds sekä Supercell ja loppu on historiaa. Peliala on tämän hetken sekä tulevaisuuden kuuma ala – sitä ei voi kukaan kieltää.

Kirjan viimeisissä luvuissa katsastetaan Free to play -jakelumallia sekä ennustetaan alaa armon vuonna 2014. Kotimaisen peliteollisuuden liikevaihto on jo yli kaksi miljardia euroa, joten näkymät ovat eittämättä hyvät.

Alkusanoissa kirjailija Kuorikoski luotaa tekoprosessia ja kiittää tukijoita, kuten asiaan kuuluukin. Tämä kirjan on tehnyt pelifani muille pelifaneille.

Teoksessa muistetaan suomalaisen pelimedian pioneerihahmot. Tuija Linden ja Niko Nirvi sekä Mikrobitti- ja C=-lehdet. Alkuräjähdyksestä ja ideoiden törmäyksistä syntyi Pelit-vuosikirjoja, joista muodostui Suomen ensimmäinen ja yhä paras tuotannossa oleva pelilehti, Pelit.

Pelintekijöiden historiasta eritoten mielenkiintoista antia ovat Jukka Tapanimäen ja Stavros Fasoulasin tarinat. Kukaan ei vieläkään tiedä missä Fasoulas tällä hetkellä sijaitsee tai onko hän edes hengissä. Tapanimäki puolestaan oli suomalaisen peliteollisuuden hardest working player, joka nukkui pois vuonna 2000 eikä näin ollen valitettavasti saanut nähdä alan tilaa tänä päivänä.

Otettuani teoksen käteen se oli lievästi olettamaani ohuempi, mutta kannet avattuani en enää pelännyt sisällön puolesta. Pieni tietosanakirjan kaltainen fontti on helppolukuista ja kuvitukset havainnollistavia. Ylipäätään kirjan taittoa ei voi kuin kehua. Kansien koosta johtuen tämä ei omaan kirjahyllyyni mahdu, mutta viimeistään tämän teoksen myötä siihen tulee muutos. Kirjahyllyn mittoja on kasvatettava!

Olin tajunnastani kadottanut useita vanhoja suomipelejä, mutta ne palasivat mieliini kirjan sivuilta. Niin Slicks’n’Slide, Mine Bombers kuin Triplane Turmoil olivat aikanaan kovassa käytössä. Moni tämän päivän nuorempi pelaaja voi ajatella, ettei tällaisia pelejä voitu millään pelata, mutta se ei pidä lainkaan paikkaansa. Suomalaiset todellakin pelasivat suomalaisia pelejä eikä se johtunut ainoastaan pyyteettömästä rakkaudesta kotimaata kohtaan vaan siitä, että niissä peleissä yhdistyivät ideoiden monimuotoisuus ja kiehtovuus. Ilmaispelit ovat toki oma lukunsa pelialan historiassa, mutta niiden määrän vuoksi ne jätettiin teoksessa käsittelemättä.

Pelien ja peliyritysten lisäksi myös suomalainen pelijournalismi saa palstatilaa. Moni ei välttämättä muista miten Pelit ja Peliasema vuonna 2002 sulautuivat yhteen konsolisotien käydessä kiivaana tai miten Pelaaja-lehti Thomas Puhan johdolla nousi haastamaan vanhoja PC-jermuja. Eikä sovi unohtaa kulttimainetta nauttivaa MoonTV-kanavaa, joka sittemmin on noussut tuhkasta kuin se eräs lintu.

Sinivalkoinen Pelikirja on informaatioltaan niin suuri runsauden sarvi, että tiedon määrää on vaikea hahmottaa ja ähky iskee nopeasti. Katsaus lähdeluetteloon luo ymmärrystä; itse en olisi tehtävään pystynyt. Haastatteluihin ja kirjallisuusviitteiden läpikäymiseen lienee kulunut iso siivu ajasta.

Vaikka kirjan teksti on alan tuntijoille ja vannoutuneille harrastajille suunnattua ei tarvitse kuitenkaan huolestua, sillä kirjan lopusta löytyvä sanasto selittää tavikselle peliharrastajien termit. Tiedätkö sinä mitä tarkoittavat vaporware, shmuppi, parseri, kompo ja bullet hell?

Kaiken kaikkiaan Sinivalkoinen Pelikirja on suomalaisen pelihistorian tärkein yksittäinen teos, joka säilyy jälkipolville vahvana testamenttina tekemästämme suuresta työstä. Lisäksi se ilmestyi juuri oikeaan aikaan ja paikkaan kereten dokumentoida viime vuosien tärkeät tapahtumat.

Simo Ojaniemen Commodore 64:lle ohjelmoimasta Raharuhtinaasta on kolmessa vuosikymmenessä kuljettu melkoinen matka. Pelit ovat muuttuneet kiinteäksi osaksi kotimaista kulttuurihistoriaa ja nykypelaajat saavat ensikosketuksen pelaamiseen jo äidinmaidosta. Pelaaminen on sosiaalisesti hyväksyttävää ja pelien tekeminen on oikeaa työtä.

Yllä oleva lainaus tuottaa allekirjoittaneelle suurta mielihyvää. Hieno Suomi, upea maailma – Kiitos 1984–2014!