Embed With Games

[ingressi]Vuonna 2014 toimittaja Cara Ellison teki lupauksen internetille: hän jättäisi kotinsa, alkaisi kulkuriksi ja matkustaisi maailman ympäri eläen ja asuen erilaisten pelinkehittäjien luona.[/ingressi]

Ideasta syntyi Patreon-kampanja, joka puolestaan salli Cara Ellisonin koostaa ensimmäisen oman kirjansa haastatteluiden pohjalta. Embed With Games tutustuttaa lukijan upotetun journalismin saloihin ja siihen, mitä se merkitsee pelejä käsiteltäessä. Millaisista lähtökohdista konseptit useisiin indie-peleihin syntyivät ja – mikä tärkeintä – millaisten ihmisten toimesta.

Ellisonin matka alkaa Lontoosta ja päättyy Melbourneen. Matkalla tutuksi tulevat muun muassa Hollanti, Japani ja Singapore, joista eritoten viimeksi mainittua käsittelevä luku sisältää kiinnostavaa pohdittavaa siitä, miten valtio suhtautuu pelien vapaamuotoiseen ilmaisuun. Singaporessa esimerkiksi homoseksuaalit ja transvestiitit kategorisoidaan samaan ryhmään pedofiilien kanssa ja seksuaalinen kanssakäyminen samaa sukupuolta olevan kanssa voi johtaa kahden vuoden vankeusrangaistukseen.

Kun Ellison kysyy singaporelaisen Witching Hour Studiosin Ian Gregorylta voisiko tämä joutua vaikeuksiin hallituksen kanssa kirjoittaessaan mahdollisesti lakeja rikkovaa narratiivia peliinsä, Gregory vastaa uhmakkaasti: “toivon niin”. Silloin puhutaan asenteesta. Aiheet ovat Ellisonille tuttuja, sillä hän on aiemmin kirjoittanut Rock Paper Shotgun -verkkojulkaisuun S.EXE -kolumnisarjaa, jossa pelien tunnemaailmaa käsitellään näkökulmista, joita perinteinen media saattaisi kavahtaa.

Toisaalta Singaporessa peliyritykset ovat myös riippuvaisia hallituksen myöntämistä tuista, joita Gregoryn mukaan myönnetään vain hallituksen agendaa ajaville projekteille. Tämä on ongelma sellaisille kirjoittajille, joita perinteiseen singaporelaiseen kulttuuriin nojaavat tarinat eivät puhuttele. Samalla kun kansallismielisyys ja hallitusten toimet puhuttavat Euroopassa, voi väläyksen dystopiaa saada kaukaa idästä. Millainen olisikaan Suomi, jossa suositellaan kehittämään ainoastaan hallituksen konservatiivista ohjelmaa edistäviä pelejä?

Asennetta ja uhrautumista tarjoilee myös indie-kehittäjä Ojiro Fumoto, joka toisin kuin tyypilliset japanilaiset ei haikaile elämän ehtoolle jatkuvan päivätyön perään. Fumoton mukaan vakaat tulot eivät takaa onnellista elämää, mikä pitää hyvin paikkaansa. Fumoton kehittämä Downwell on tämän vuoden positiivisia yllättäjiä, mutta tyttöystävältä ei herunut ymmärrystä opintojensa keskeyttämistä suunnittelevalle Fumotolle. Niinpä suhde katkesi.

“I stand on the platform and cry to Siouxsie and the Banshees. I hope some mascara is running down my face for Cities In Dust’s sake. I try to save my emotions for when I am alone, because it might be rude to be overwhelmed in someone else’s company.”

Ellisonin tapa kirjoittaa on ehdottoman subjektiivista, ajoittain vakavaa ja leikkimielistä sekä yhtäällä kaunista ja toisaalla rumaa. Tekstistä erottuva tunteiden skaala on valtava ja gonzo-journalismin isähahmona tunnetun Hunter S. Thompsonin opit ovat hallussa. Epilogissa Ellison toteaa, että hänelle pelit merkitsevät ennen kaikkea läheisyyttä ja retkensä kautta hänelle muodostui läheisempi side peleihin kuin koskaan aiemmin. On selvää, että Ellison pääseekin vasta kirjassa näyttämään taitonsa, sillä kolumnistin osa mediassa on loppujen lopuksi rajoittava.

Kirjan esipuheessa entinen toimittaja ja nykyinen sarjakuvien kirjoittaja Kieron Gillen toteaa osuvasti, että peleistä kirjoittaminen on todella vaikeaa – siitä olen samaa mieltä. On siis annettava kosolti kunnioitusta Ellisonin tyylille ja antaumukselle lähteä kokonaiseksi vuodeksi kotoaan ja kirjoittaa siitä kirja. Se on hyvin paljon raskaampaa ja erilaisempaa, kuin kirjoittaa tavanomaisia kritiikkejä tai kolumneja tuttuun julkaisuun joka kuukausi.

Kirjan kanteen kuvitetun Ellisonin pää on halkaistu. Sisältä vuotaa ajatuksia ja unelmia. Samalla Ellisonin ilme on väsynyt, mutta tyytyväinen. Ehkä emme koskaan saa tietää kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, joita Ellison matkallaan kävi läpi päänsä sisällä, mutta ainakin pääsemme kosketusetäisyydelle.

“Days later Bowie’s 'Let’s Dance' comes on in the coffee shop where I sit. Three of the Old Guard flail their arms over laptops and sing about trembling like a flower loud over my complaints about game criticism, the economics of writing, dancing and the moonlight, and they all laugh. Cara, this is a microcosm of your problems, the Old Guard singing over your troubles!”

Pelien kulttuurillista muutosta Ellison vertaa poptaiteilija Andy Warholin The Factory -studion sisällä otettuihin askeliin. Internetin ansiosta tänä päivänä on vaikea tehdä pelejä ottamatta vaikutteita muilta. Anna Anthropyn ja Rami Ismailin kaltaisia kehittäjiä kunnioitetaan ja heidän mielipiteitään kuunnellaan. Jokaisella pelinkehittäjällä on jotain sanottavaa, ja harva enää tyytyy vain koodaamaan yksin pimeässä huoneessa. Jokainen aikaansa seuraava voi yhtyä siihen, että pelien kehittämisestä on tullut vuosien saatossa sosiaalisempaa esimerkiksi yhdistystoiminnan ja erilaisten pelijamien kautta.

Maailmalle lähtiessään Ellison halusi löytää ihmisiä, jotka tekevät sellaisia pelejä, joista harvoin kuulee keskusteltavan. Ihmisiä, jotka ottavat ennennäkemättömiä riskejä toteuttaakseen unelmansa. Ennen kaikkea Ellisonia kiinnosti länsimaailman ulkopuolinen kulttuuri ja sen vaikutus pelialalla työskentelyyn. Embed With Games paljastaakin yllättävän monimuotoisuuden, jota pelkästään mediaa seuraamalla ei välttämättä näe. Ellisonin mukaan ihmiset usein toteavat, ettei pelialalla ole tarpeeksi naispuolisia kehittäjiä, mutta kirjassa haastatelluista kehittäjistä huomattava enemmistö on kuitenkin naisia.

Kun toimittaja yleensä haastattelee, erotetaan kysymykset tekstissä siististi vastauksista. Ellisonin upotettu haastattelutyyli puree siksi, että omaksumalla päiviksi haastateltavan elämäntyylin hän saa ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä haastateltavan ihon alle. Tätä ei näe perinteisessä formaatissa, jossa kontekstina on aina sykettä nostava haastattelutilanne. Ystävyyden muovautumisen ja hiljaisten hetkien lomassa aukeaa kokonaan uusi näkökulma kehittäjän pään sisälle sisältäen niin iloisia onnistumisen hetkiä kuin lannistavia ahdistumisen ja raivon hetkiä.

Siksi Embed With Games on tärkeä kirja. Unelmien lisäksi se kertoo meille myös pelien kehittämisen nurjan puolen asioita kaunistelematta säilyttäen lopputuleman kuitenkin sellaisena, ettei se karkota ketään alalta.

“And I laugh because, yes, it is, and, well, it’s funny. It’s funny. It feels good to laugh. It feels right, in a way, that they have security, and I am writing from my lap in parks and bedsits and outside under dripping air-conditioning units being bitten alive, because they seem so certain of who they are, and I am some sort of poltergeist trying to break through the windows of the internet, stuck in weird limbo between employed and unemployed, exploited and exploiting, out of the loop and so deep in the loop I want to run away. Perhaps someday someone will find me when I’m the hot messy heart of the internet, hyperventilating like a bird in a cat’s mouth, jagged with shards of games and bleeding into some sort of word gutter with a manic grin on my face, a grin of triumph, a euphoric cackle emanating from six thousand drunk arcade-adjacent selfies.”

Embed With Games julkaistaan 19. marraskuuta painettuna ja sähköisenä versiona. Voit ostaa kirjan suoraan kustantajalta tai Amazonista.