Arvio: Until Dawn

[ingressi]Se mitä pelkäät, määrittelee itsesi.[/ingressi]

Istun niukasti valaistun ja ankeasti sisustetun toimiston vastaanotolla. Työpöydän toiselta puolen Peter Stormaren esittämä vakavan, mutta huolitellun näköinen tohtori Hill katsoo suoraan silmiini, ojentaa kirjan ja pyytää valikoimaan kirjan sivuilta kuvat, jotka aiheuttavat sisälläni voimakkaampia tuntemuksia aina pelosta inhoon saakka. Tohtori pyytää minua olemaan ennen kaikkea rehellinen itselleni – mitä hauskaa tässä leikissä muuten olisi?

Eteeni piirtyy variksenpelätin aution farmin maissipeltoa vartioimassa, hyytäviä hämähäkkejä, verenhimoisia koiria, ukkosmyrsky ja jopa sairaalloisesti ilmeileviä klovneja. Valikoin pelottavimmat asiat impulsiivisen ja intuitiivisen päättelyn kautta ja valmistaudun jatkamaan seuraavaan kohtaukseen Supermassive Gamesin ja Sonyn yksinoikeuspeli Until Dawnissa.

Tohtori ottaa kirjan takaisin, nojaa kevyesti tuolillaan taaksepäin ja naurahtaa.

Englantilaisten tekijöiden ensimmäinen suuri projekti sitten vuoden 2012 yhteen osaan jääneen The Doctor Who -pelisarjan on hämmästyttävän hyvin toteutettu kauhuseikkailu, jota edes tekniset puutteet, kuten sekavat kamerakulmat, välinäytöksissä ajoittain laahaava ruudunpäivitys taikka hahmojen jäykkä liikkuminen eivät pääse liiemmin pilaamaan.

Vuorovaikutteisessa kerronnassa on voimaa myös kauhupeleihin viitatessa. Montrealin yliopiston tutkija Bernard Perron vertaa vuonna 2005 Bergenin Aesthetics of Play -konferenssissa esittämänsä artikkelin lopussa kauhupelejä digitaalisiin kummitustaloihin, joissa pääpaino on omaehtoisella itsensä pelottelulla.

Vertaus onkin erityisesti osuva, kun pohditaan kauhuelokuvan ja -pelin eroavaisuuksia. Kauhuelokuva on ohjaajan hallussa oleva juna, jota katsoja ei samaan tapaan voi pysäyttää. Kauhupeli sen sijaan, kuten pelien kohdalla yleisesti voidaan todeta, antaa pelaajalle määrittelevän mahdollisuuden edetä omilla ehdoilla, tai olla etenemättä lainkaan. Samaisen artikkelin yhteydessä siteerataan kirjailija Steven Poolea, jonka mukaan kauhupelille tärkeää ovat uhan (esimerkiksi lähestyvän hirviön) yksityiskohtaisuus, rytmitetty jännitys ja shokeeraavat tilanteet. Poole toteaa lisäksi, että juoni ja hahmot ovat tyypillisesti peleille haastava aihe käsitellä. Näin vahva käsitys elokuvallisista peleistä saattoi olla vallitseva vielä 15 vuotta sitten.

Kiehtovinta hyvin elokuvalliseen tapaan rakennetussa Until Dawnissa on, että pelaaja siirretään pelinomaisesti katsojan roolista ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Ratkaisu toimii moitteetta nimenomaan kauhupelin kohdalla.

Tohtori Hill (Peter Stormare)

Until Dawnin pelaaminen on myös emotionaalisesti kivulias kokemus, enkä tällä kertaa puhu sen aiheuttamista pelkotiloista. Juoni haarautuu useassa kohtaa ja valintojen lopullisuuden vuoksi jokaista valintaa kannattaa Quantic Dreamin peleistä opitulla hartaudella miettiä tarkkaan.

Eräässä kohtauksessa sarja nopeita reaktiotestejä epäonnistuu ja tapatan juuri sen hahmon, josta opin jo aiemmin välittämään. Painan pelin tauolle ja haen valikoiden seasta kuumeisesti keinoa palata aiemmalle tallennuspisteelle – sitä ei löydy. Kiroan; näin ei voi käydä!

Kuten oikeassakin elämässä, Until Dawnissa et saa tilaisuutta palata ajassa takaisin korjaamaan tehtyjä virheitä, mistä äärimmäisen tiukka automaattinen tallennus pitää huolen. Pelin raakalaismainen realismi saa ohimot kipunoimaan voimakkaasti, mutta hetken itsetutkiskelun jälkeen ymmärrän tästä pelin vienon kieron viehätyksen olevan peräisin.

Juuri tilanteiden peruuttamattomuuden kautta peliin jää ensimmäisen kerran jäljiltä vielä suuri määrä jälleenpeluuarvoa. Voit uskotella itsellesi, että ensi kerralla kaikki sujuu paremmin, vaikka et voi olla siitä lainkaan varma.

“Vuorovaikutteisessa kerronnassa on voimaa myös kauhupeleihin viitatessa.”

Istun jälleen penkillä tohtori Hillin entistäkin rapistuneemmassa toimistossa hänen moittiessa minua vääristä valinnoistani. Mitä tein väärin? Emmekö kaikki ole jo tuomittuja? Kohtaukset tohtorin kanssa ovat loppuun saakka lievässä surrealistisuudessaan hauskoja irtiottoja pelin tarinasta.

Seuraavat kappaleet sisältävät juonipaljastuksia, minkä lisäksi kuvaan peliä oman pelikokemukseni valossa. Oma pelisi saattaa näyttää erilaiselta.

Mistä kaikki sitten alkoi? Until Dawnin varsinaisessa tarinassa palataan prologissa nähdylle Washingtonin vuoristomökille, jossa harkitsemattoman pilan seurauksena kaksi nuorta naista, Hannah ja Beth, katoavat metsään ja oletettavasti kuolevat. Tapahtuma jättää arven heidän veljensä Joshin sieluun, jonka hoitamiseksi hän vuoden kuluttua kutsuu nuoret uudelleen mökille hauskanpitoon. Mutta ovatko Joshin motiivit niin puhtaat? Entä miten muut nuoret ovat oppineet elämään piinaavassa syyllisyydessä?

Tarinan alusta käytetään reiluhko osa hahmojen esittelyyn ja pohjustukseen, missä kannattaa olla pelkkänä korvana. Myöhemmin kyseisiä hahmoja ohjatessa heidän keskusteluihin voi toki vaikuttaa ja näin ollen kuljettaa tarinaa haluamaansa suuntaan. Esimerkiksi Matt ja Emily ovat nuori pariskunta, joiden tuore parisuhde on menneiden tapahtumien vuoksi alati koetuksella. Kun Emily moittii Mattia toistuvasti, voi pelaaja valita ollako kannustava vai antaako samalla mitalla takaisin. Vaihtoehtoihin lukeutuu tietysti myös molempien tapattaminen.

Sam (Hayden Panettiere)

Until Dawnin pelaajalle kohdistama ”musteläikkätesti” on kekseliäs tapa nostaa koetun kauhun teho seuraavalle tasolle. Kun pelissä avasin erään kaapin ja sieltä silmille syöksähti aggressiivinen ahma tai kun heikosti valaistussa kellarissa suuren hämähäkin varjo kulki television ruudun poikki, säpsähdin aidosti. Olisiko vaikutus ollut sama, jos olisin valehdellut pelille ja vakuuttanut pelkääväni klovneja, joille korkeintaan nauran?

Until Dawn pelottaakin parhaiten silloin, kun olet täysin rehellinen itsellesi, mutta mekaniikasta olisi puristaa enempikin. Keksitäänkö seuraavaksi laite, joka porautuu pelaajan lapsuusmuistoihin ja hakee sieltä pelin esitettäväksi nuoruusajan pahimmat traumat? Kiehtova visio, mutta jätän sen kokeilematta.

Kokeilevat ja mukautuvat kauhuelementit saavat tosin pelin viimeisellä puolikkaalla väistyä Algonkin-kansojen mytologiasta kaapattujen wendigo-olentojen saavuttua noutamaan kannibalismin harjoittajia.

“Raakalaismainen realismi saa ohimot kipunoimaan voimakkaasti, mutta hetken itsetutkiskelun jälkeen ymmärrän tästä pelin vienon kieron viehätyksen olevan peräisin.

Wendigojen tuominen kuvioihin esittelee sen pakollisen yliluonnollisen voiman, joka toimii viimeisenä esteenä pelaajan matkalla. Vikkelästi liikkuvat otukset tarjoavat lähinnä epämiellyttäviä ääniä, muutaman verisen kohtauksen ja maalin ammuksille.

Teemallisesti wendigot kytkeytyvät luonnon haluun vastustaa ihmiskuntaa, mutta lopputulos jää ohueksi. Yksi pelin aidosti karmivimpia kohtauksia sijoittuu Mattin ja Emilyn selviytymisretkelle, jossa joukko hirviä ahdistaa heidät kielekkeen reunalle. Kohtauksessa pelaaja voi valita hyökkääkö pelkurin tavoin faunan kimppuun, vai osoittaako rohkeutensa kävellen ohi. Vastaavanlainen kohtaus tulee eteen Miken hahmolla hylätyssä mielisairaalassa, jossa tämä lyöttäytyy hetkeksi suden seuraan.

Intiaanikansojen tarustossa wendigot heräävät saalistamaan öisin ihmislihaan sortuneita heikko-osaisia ja mökillinen nuoria on mitä oivallisin katettu pöytä niille. Ainakin siihen asti, kunnes tyttöystävänsä menettämisestä suivaantunut Mike löytää haulikon. Enää puuttuu vain käteen asennettava moottorisaha, mutta camp-huumorin puolelle Until Dawn ei alennu, vaan kokonaisuus pysyy vakavana. Verisillä kohtauksilla toki herkutellaan toisinaan jopa sadististen Saw-elokuvien tyyliin.

Matt ja Emily vaarassa

Toimittaja Patrick Klepeck avaa Kotakussa julkaistussa artikkelissaan kauhuelokuviin pinttyneitä trooppeja, joita myös Until Dawn tuo estoitta ruutuun.

Hayden Panettieren esittämä Sam on haavoittumaton selviytyjänainen aina pelin kalkkiviivoille saakka, kunnes suunnittelijoiden takinkäännön johdosta hänet voikin lopussa tapattaa. Jessica puolestaan on stereotyyppinen tyhmä blondi, joka paettuaan poikaystävänsä Miken kanssa syrjäiselle pienelle mökille paljastaa oman epävarmuutensa yllättävässä kohdassa, kerää siitä suunnattoman määrän itsevarmuutta vain kadotakseen tai kuollakseen. Jessican kohtalo jäi omassa pelissäni arvoitukseksi.

Kuten Klepeck yllä mainitussa artikkelissa toteaa, Until Dawn tarjoaa suuren määrän kauhukliseitä, joihin sekä peli että pelaaja vaikuttavat. Teetkö Mikestä teini-ikäisen kollin tavoin naisen tuoksua himoavan ääliön vai kärsivällisesti odottavan mukavan jätkän? Kokeeko Matt tummaihoisten hahmojen kokeman ennenaikaisen kuoleman vai paljastuuko hänestä odottamaton sankari? Oman suosikkihahmon rooliin eläytyminen, hänen kohtaamien valintojen tekeminen ja niistä koituvien seurausten tarkkailu on alkuvoimaisen vahva tekijä pelin koukuttavuudessa.

Hahmoista eniten mieleeni oli kovin nörtin oloinen Chris, jonka epävarmuuteen samaistuin. Myös Chris voi rikkoa roolinsa stereotypian tunnustamalla avoimesti kiinnostuksensa koulutettua ihastustaan, Ashleyta, kohtaan.

Ei tarvinne artikuloida enää tämän selvemmin, että Until Dawn tulee pelata läpi useaan kertaan. Jos tapaani nautit tarinasta jo ensimmäisellä kerralla, nautit siitä toistekin. Sen sijaan tietyt mekaaniset kompastukset, kuten reaktiopelien liian lyhyt armonaika ja täysin vastenmielinen ohjaimen paikallaan pitäminen (kiitos, kofeiinista tärisevät kädet) saattavat enemmän kuin todennäköisesti alkaa ärsyttää ennen pitkää.

Lopputekstien aikana henkiin jääneet hahmot kertovat oman versionsa yön tapahtumista poliisien kuulusteltavana. Tekijöiden mukaan peli sisältää satoja erilaisia loppuja, joihin lukeutuu myös kaikkien kahdeksan hahmon henkiin jääminen tai kuoleminen. Vahvasti addiktoituneena pelasin ensimmäisen pelini läpi reilussa 8 tunnissa, jonka aikana maltoin pitää jopa yhden ruokailutauon. Se on erittäin kova meriitti pelille.

Erityisen kestävä kauhupeli Until Dawn kuitenkin on, ja tulen sen pelaamaan vielä muutamia kertoja läpi, vaikka satojen loppujen selvittämiseen ei aikaa saati mielenkiintoa löydykään.

Until Dawnin perimmäinen viehätys riippuu myös pitkälti siitä, kuinka paljon sen kliseitä osaa arvostaa. Kasvoin käytännössä katsomalla ja nauhoittamalla Freddy Kruegerin, Jason Voorheesin ja Ashley Williamsin edesottamuksia VHS-kasetille. Kuluneen tallennusvälineen aiheuttama virheilevä kuva ja pätkivä ääni lienevätkin ainoat seikat, jotka kuluvan vuosikymmenen kauhupelien kärkeen menevän Until Dawnin vahvasta tunnelmasta jäävät puuttumaan.

Until Dawn on saatavilla (yllättäen) vain PlayStation 4:lle.

https://www.youtube.com/watch?v=3NcF7EOnjow