Hetkinen, sehän on täysin mahdollista! Kokeilemme uutta tyyliä julkaista arvioita sivustolla julkaisemalla 3 tai useamman pelin mittaisia minikritiikkejä vastajulkaistuista peleistä. Oletko pelannut näitä jo?


Apotheon

Oletko koskaan miettinyt, mitä Antiikin Kreikan savimaalauksissa tapahtuu? Alien Trap Gamesin toimintapainotteinen roolipeli Apotheon herättää voimakkaasti viivatut maalaukset eloon. Pelin taiteessa silmää miellyttää nimenomaan tyylillinen ratkaisu, jossa minimalismi ja kohteiden elävyys kättelevät. Tarinassa soturi Nikandreos suuntaa läpi Haadeksen aina Olympos-vuorelle saakka pudottamaan valtaistuimelta ihmiskunnalle selkänsä kääntäneen ylijumala Zeusin – siinäpä vasta vaatimaton ja jalo sankartyö. Tarina perustuu historian oppitunneilta tuttuun myyttiseen kiistaan Zeusin ja sisarvaimonsa Heran välillä.

Suuri asevalikoima ja hahmon kehittäminen vetävät vanhaa roolipeli-intoilijaa puoleensa, kun taas mekaanisesti lähin vertauskohta lienee yliampuvasta huumorista ja meemikulttuurin paiseista riisuttu Guacamelee!. Disneyn Hercules ei sekään ole kaukana, mutta on syytä huomata, että Apotheon on huomattavasti edellä mainittuja pelejä raaempi ja tummasävyisempi.

Toisinaan muuten sulavaa pelattavuutta nakertaa kontrollien omituinen sijoittelu, mikä ainakin peliohjaimella pelatessa hankaloitti etenemistä. Vihollisia ei kannata myöskään lähestyä sokeasti miekalla tai talikolla huitoen, vaan usein paras taktiikka on sijoittua etäälle, antaa jousen laulaa ja kotitekoisten räjähteiden lentää. Älä kuitenkaan pelästy, sillä Apotheon ei ole mikään Volgarr the Viking, vaan positiivisen suoraviivaisesti etenevä adrenaliinipurske. Kreikkalaisrunoilija Homeroksen Iliaan lukeminen ei ole pakollista pohjatietoa pelille, sillä peli toimii myös hyvin opettavaisena tutkimusretkenä länsimaisen sivilisaation kehtoon.

Fahrenheit: Indigo Prophecy Remastered

Ranskalainen art-house -kehittäjä Quantic Dream löi itsensä kunnolla läpi vuoden 2005 Fahrenheit-pelillä, joka tunnetaan lisänimellä Indigo Prophecy Pohjois-Amerikassa. Samalta tekijältä tuli myöhemmin PlayStation 3:lle tunnetumpi ja vuolaasti ylistetty Heavy Rain (2010). Fahrenheit kertoo oivallisen mielikuvituksellisin keinoin New Yorkissa asuvan Lucas Kanen elämän käännekohdat, jotka saavat alkunsa eräänä talvi-iltana altaan syvästä päästä Lucasin surmatessa julmasti transsin vaikutuksen alaisena erään kahvilan kanta-asiakkaan. Tapausta alkavat tutkia myös pelin kaksi muuta pelattavaa hahmoa: NYPD:n poliisit Carla Valenti ja Tyler Miles. Loppua kohden raamatulliset mittasuhteet saavuttava tarina pitää muun muassa takaumien ja runsaan temmon vaihtelun ansiosta tiukasti otteessaan.

Alkuvuodesta saapunut uusversio ei ole kokenut suuremmalle resoluutiolle skaalausta lukuun ottamatta graafista päivitystä, mutta näyttää edelleen hyvältä. QTE-kohtauksia (Quick Time Event) lievittää täysi ohjaintuki, vaikka peli osaa edelleen väsyttää pelaajansa lihakset jopa normaalilla vaikeustasolla eräissä kohdissa. Uusversio on kokonaan sensuroimaton, joten alastomia polygoneja ja verta on nähtävissä – joskaan ei mauttomuuksiin asti.

Jollei ole vielä tullut selväksi: olen kiivas hyvän narratiivin kannattaja. Fahrenheit onnistuu siinä edelleen laittaen pelaajan toivomaan ja pelkäämään hahmojen kohtaloiden puolesta. Todisteena hyvästä suunnittelusta tarinassa otetaan toisinaan koukkauksia tummaan melankoliaan, josta noustaan pienten koomisten helpotusten kautta takaisin pinnalle. Fahrenheit on pakollinen läpipelattava, jollei QTE-mekaniikka vastaa kielessäsi kirosanaa.

Löydätkö muuten Tylerin asunnosta viittauksen erääseen toiseen Quantic Dream -peliin?


Life Is Strange: Episode One

Life is Strange on Dontnodin tekemä ja Square Enixin julkaisema kuvaavan enteilevästi nimetty viisiosainen episodiseikkailu, jonka luvataan mullistavan tarinapohjaisten pelien genren. Amerikkalaisen nuorisoelokuvan perinteisiin vahvasti nojaavassa ja tunteisiin vetoavassa pelissä ohjaat Oregonilaisen Arcadia Bayn lukion oppilasta Maxia, jolla on selfie-kuvien ottamisen jalon taidon lisäksi kyky kelata aikaa eteen- ja taaksepäin. David Lynchin maneerien tapaan opiskelijakaveri katoaa mystisesti eikä tutkimista helpota neljän päivän päässä perjantaina tulevaisuudessa siintävä tornado, joka uhkaa omintakeisten kaupunkilaisten rauhaa. Max löytää lohdun ja turvan vanhan ystävänsä Chloen jälleennäkemisestä, jolle puolestaan paineita aiheuttavat tarkkailuun ja armeijakuriin taipuvainen isäpuoli sekä kaupungin rikkaan perheen lapsi.

On hienoa nähdä elokuvan maailmassa jo perinteeksi muodostunutta lukiodraamaa upotettuna enempi valtavirran peleihin, minkä lisäksi Life Is Strange suorastaan herkuttelee ivallisella kommentoinnilla nuorten sosiaalisen median (yli)käyttöä kohtaan. Analogiseksi itseään kuvaileva Max katsoo maailmaa kärsivällisesti Polaroid-pikakameran takaa, kun trenditietoiset opiskelukaverit kuvaavat asiat nopeasti iPhonella filttereitä päälle iskien.

Ajan manipulointi kutsuu tiukoissa tilanteissa kokeilemaan molemmat vaihtoehdot, joista kumpikaan ei välttämättä ole sen oikeampi tai johda suotuisampiin seurauksiin Maxin tulevaisuuden kannalta. Eräässä tilanteessa Chloen isäpuoli käräyttää tämän polttamasta pilveä kotonaan Maxin piiloutuessa kaappiin. Peli laittaa valitsemaan keskeyttääkö riita vai pysyäkö piilossa, ja valinnan seurausten jälkeen ei voi olla kelaamatta aikaa ja kokeilematta sitä toista vaihtoehtoa. Vastaavissa tilanteissa Max kommentoikin usein katuvaan sävyyn ja toteaa, että olisi ehkä sittenkin pitänyt valita toisin.

Life Is Strange tuntuu jo vahvalta ehdokkaalta vuoden peliksi, joten Arcadia Bayn asukkaiden tarinoiden avautumista odotan malttamattomasti. Onko TellTalella aihetta pelätä putoavansa rautaiselta valtaistuimelta? Vielä on liian aikaista sanoa, mutta mikäli yliluonnollisen mysteerielokuvan ja teinidraaman sekoitus toimii tyylisuuntana etkä marise ympäristön tutkimiseen painottavasta mekaniikasta, älä jätä tätä huomiotta.