Oletko kuullut sitä lausahdusta? Sota, sota ei koskaan muutu. Tämä on Fallout-sarjan kuolemattomaksi tekemä sanonta, jota on käytetty jo siinä määrin, että sen merkitys on haalistunut läpikuultavaksi ja ponnettomaksi. Siitä huolimatta 11bit Studiosin tekemään This War of Mine -peliin se sopii paremmin kuin useaan muuhun interaktiiviseen tuotteeseen pitkään aikaan. This War of Mine saavuttaa tehokkaasti sen minkä lupaa: se saa meidät kiitollisiksi siitä, että arjessamme meillä on katto päämme päällä, ja yöt saamme nukkua ehjien seinien sisällä – mikä tärkeintä, nukkua. This War of Mine tarkastelee sotaa universaalina ja muuttumattomana tilana: kuin sateena, jonka pilvi ei koskaan siirry pois yltäsi.

Tavallaan juuri sade on erinomainen vertauskohta pelille. This War of Mine on pohjattoman surullinen, koskettava ja osittain ahdistavakin. Se alkaa surullisesti ja johtaa tilanteisiin, jotka ovat mahdollisesti vieläkin surullisempia.

Pelin narratiivin sydän on hahmojen jokapäiväisen elossapysymistaistelun seuraaminen. Ohjaat muutamaa nälkää näkevää, sairasta ja väsynyttä siviiliä. Kerronta on jätetty ohueksi eikä sitä hierota pelaajan kasvoihin, vaan kaikki tarinat syntyvät pelaajan omasta mielikuvituksesta. Mitä Katia ajattelee? Onko hän todellakin vihainen Borikselle? Jos on, mitä niin pahaa Boris teki. Olen varma, ettei Roman kertonut kaikkea mitä viimeöisellä reissulla naapurustoon tapahtui – itse asiassa en voi edes luottaa täysin Romaniin. Luotan mieluummin Emiliaan. Erikoisesti yksi pelin vetoavimmista puolista on eräänlaisessa metapelaamisessa, omien tarinoiden luonnissa.

This War of Mine - Roman

Pelin osalta This War of Minea voisi leikkisästi luonnehtia The Walking Deadin, The Simsin ja Don’t Starven sukulaiseksi, mutta näin selkeät vertaukset eivät tee pelille oikeutta. This War of Mine on oma uniikki tuotteensa. Valintoja pelin kuluessa tulee eteen paljon eivätkä ne ole millään moraalisella asteikolla helppoja. Autanko oveen koputtavaa naishenkilöä, vaikka en tiedä onko hän huijari? Peli sisältää tusinoittain mustavalkoisia valintatilanteita, joiden kautta pelaajan harkinta- ja empatiakykyä koetellaan.

This War of Mine asettaa pelaajan nukketeatterin ohjaajaksi käskyttämään siviilejä fiktiivisessä Ulraznavian kaupungissa, Pogorenin valtiossa, joka on verhoutunut tummanharmaaseen huppuun korostaakseen päällä lietsovaa lohdutonta sotatilaa. Hahmojen hiljainen kapinointi pelaajien tekoja kohtaan heidän raahatessa jalkojaan osoittaa, että juuri nämä henkilöt ovat kärsijöitä pelaajan istuessa lämpimässä tietokoneen äärellä.

Vaikka Pogoren on selkeästi mallinnettu itäisen Euroopan kaupunkien pohjalta, sopii se teemoiltaan näyttämöksi mille tahansa maailmalla tapahtuneelle sodalle. Pienillä muutoksilla peli sopisi vaikka Syyriaan. Päivisin muutamalla hahmolla rakennat leiriä ja huollat hahmoja. Ulos et voi astua tarkka-ampujien vuoksi. Pelillisesti kiinnostavimmat osiot sijoittuvatkin yöaikaan: öisin pimeyden antaessa suojaa voit lähteä joko metsästämään tavaroita naapurustosta, jäädä nukkumaan taikka vartioida leiriä. Vaikka liian strateginen pelaaminen omalla kohdallani syökin usein osan pelin nautinnosta, on etenkin yöllisten aktiviteettien valintoja punnittava tarkkaan ja riskit laskettava, mikäli aikoo pärjätä. Papers Please -pelistä tutut kompromissit ja niiden oikea hyödyntäminen ovatkin kaiken keskiössä, sillä This War of Mine on niin teemoiltaan kuin mekaniikoiltaan puhdas selviytymispeli, ja on hieno nähdä sellainen vaihteeksi ilman korostettua ja ylikulutettua kauhuelementtiä. Sota toki on kauhua, mutta eivätpä zombit tai muut kliseet tänne kuulu.

Mikäli hahmojen taustoihin ei tutustu, jäävät ne kovin etäisiksi. Pelin kamera ei anna tarkentaa tarpeeksi lähelle, jolloin lopullinen yhteys hahmoihin jää mielikuvituksen varaan. Tämä voi osaltaan karkottaa monia pelaajia – etenkin sellaisia, jotka ovat uusien seikkailupelien kautta tottuneet perinteisempään valmiiksi esitettyyn kerronnan muotoon.

This War of Mine - Raided

FUCK. THE. WAR?

Koska objektiivisia peliarvioita ei ole olemassakaan, voin hyvillä mielin jatkaa vielä This War of Minen merkityksistä. Suojaraunioiden ulkopuolella lukee valkoisella maalilla painokas ilmaisu “Fuck the War !”. Silti keskeisenä pyrkimyksenä ei nähdäkseni ole niinkään sodanvastaisen sanoman levittäminen kuin tietoisuuden lisääminen sodan kauheuksia esittelemällä. Nämä menevät osittain päällekkäin, mutta näen pelin varsinaisena tarkoituksena pyrkimyksen esitellä sodan vaikutuksia pelaajalle uudessa ja vieraassa kontekstissa. Sotaa käsittelevissä peleissä on totuttu näkemään asiat tähtäimen toiselta puolen: sen henkilön silmin, joka liipaisinta painaa. Koteja tuhoutuu, ruokaa ja vettä ei ole nimeksikään, kylmyys jäykistää sormet ja vierustoverit voivat pettää koska tahansa. Se mitä sotapeleissä näemme, on glorifioitu kiiltokuva, joka vastaa suurinpiirtein sotilaiden näkemystä tulevista tapahtumista heidän marssiessa kohti ensimmäisen maailmansodan rintamia. Vertaa saman sodan rintamalta saapuneiden sotilaiden ilmeitä ennen ja jälkeen: muutos on suuri.

This War of Mine on kertomus kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka palaavat sodasta jalka amputoituna kertomaan kokemuksistaan jälkipolville. Se saa sinut tuntemaan pahaa oloa, mikä on viihdetuotteelle outo ominaisuus. Toisinaan taistelin peliä käynnistäessäni, sillä osasin odottaa jo sen aiheuttamaa negatiivista mielialaa. Tarkoittaako se, että peli on huono? Ei välttämättä, ja siinä piilee This War of Minen vahvuus: se haastaa pelaajan aivan uusilla tavoin ajattelemaan ja kokemaan pelit. En ole aikaisemmin pelannut peliä, joka herättää tällaisia tuntemuksia. Kuinka usein päätyykään pelaamaan peliä, joka pinnalta inhottaa, mutta sisältä viehättää? On lopulta pelaajasta kiinni ottaako This War of Minen vastaan jälleen yhtenä perinteisenä resurssisimulaationa vai ennen kokemattomana virstanpylväänä.

Eräästä asiasta ei kuitenkaan voida kiistellä: This War of Mine kertoo enemmän sodasta kuin patriotismia terävästi kritisoinut Spec Ops: The Line, joka puolestaan kertoi sodasta enemmän kuin Call of Duty -sarja koskaan.