Näitä pelikirjoituksia luimme tässä kuussa

Helmikuu on jo osoittanut vahvoja merkkejä tulevasta keväästä, mutta suurin osa siitä on kulunut märissä kengissä loskaisessa säässä astellessa sekä pohtiessa, mitä hienoja artikkeleita on maailmalla kirjoitettu. Elektroninen posti polkikin niitä runsain määrin, joten lue parhaat päältä tämän kuun juttukatsauksestamme. Muistutuksena linkkejä maaliskuun painokseen voi lähettää jälleen esimerkiksi Twitterissä tunnisteella #pelikirjoitukset sekä Facebook-sivumme ja sähköpostin kautta.

Purku alkakoon.


Vähemmän yllättävänä paljastuksena pelikehittäjä Rami Ismailin mukaan kaikki asiat peliteollisuudessa eivät ole kunnossa, mutta se ei haittaa. Huolimatta negatiivisista asioista voimme alan edustajina osoittaa ihmisyytemme, ottaa opiksi tekemistämme virheistä ja tuottaa alati parempia pelejä uusille yleisöille. Vaikka peliteollisuus ei ole niin kirkasotsainen, niin pelit ilmaisuvälineenä elävät ja voivat edelleen hyvin.

We are making beautiful games. The quality of games has increased so rapidly, in AAA, in indie, in mobile. Games are fine. Games, that what we’re here for – games are just fine, and they’re getting better every day. Game development is fine. Maybe as an industry, we’re not doing great right this moment. Maybe, as a community of creators and enthusiasts, we’re dealing with people that represent some of the worst distrust and hatred we’ve seen in the history of the medium. But the medium itself is fine.

Odotetun ja parjatun Grand Theft Auto V:n PC-julkaisu siirtyi vastikään myöhemmäksi (14.4.), mutta se ei tuskin tule vaikuttamaan laskevasti myyntilukuihin. Keith Stuart luettelee viisi avainsyytä, jotka tekevät GTA V:stä suositun. Rockstarin kyky houkutella kuluttajia ennakkohypellä ei synny sattuman kaupalla.

Rockstar is an enticingly closed shop; a dictatorship of hype. When the game eventually arrives, we know a little, but not too much, so everyone gets to discover their own version. In this way, with quite spectacular skill, Rockstar gamifies consumer participation.

Five Nights at Freddy’s (linkki arvioomme) -pelin suosio on eittämättä indie-maailman hämmentävimpiä. Patricia Hernandez valottaa, miten yksinkertaisesta ja mielikuvituksettomalta vaikuttavasta pelistä saa niin suositun, että internet täyttyy jopa sadoista faniversioinneista. Monille on lisäksi oudon vetovoimaista katsoa peliä suorassa lähetyksessä juontajan reaktioiden vuoksi. Nämä seniorit eivät tosin ole kovin vakuuttuneita pelin laadusta – oletko sinä?

The big hook isn't to watch others play skillfully, or to catch interesting action going on in a Five Nights video. People like to watch because inevitably, the person playing the game will mess up, and that leads to a jump scare. People like to watch the game for the freakouts, the screams, the reactions. There's something about watching other people get scared that feels gratifying and entertaining for folks.

Tämä artikkeli on kirjoitettu viime syksynä, mutta kun paljastuksia uudesta Tomb Raiderista nousee pinnalle silloin tällöin, katsokaamme se ajankohtaiseksi. Polygonin pitkässä erikoisartikkelissa Russ Pitts haastattelee uuden Lara Croftin takana ollutta Rhianna Pratchettia, joka kertoo näkemyksistään kirjoittajana sekä ammatin tuomista haasteista. Erittäin kiehtovaa ja suositeltavaa henkilön profilointia.

"Generally, writing for games tends to be hugely iterative as you're always reacting to the needs of gameplay and level design," she [Rhianna] says. "Therefore your story and characters spend quite a bit of time being a bit blobby and flexible until things start solidifying. Even then elements can still get pulled apart by the wild horses of games development."

Kun Tomb Raiderista tuli puhe, niin toisena tärppinä Kill Screenin Chris Priestman kirjoittaa osuvasti 1990-luvun Riot Grrrl! -kulttuurista ja kuinka Lara Croft sopi siihen. Artikkelin lopussa on myös terävä huomio yhtäläisyydestä Bayonetta-sarjan päähahmoon, joka eksentrisellä näyttävyydellään jakaa myös osaltaan mielipiteitä.

These days we have Bayonetta splitting the same opinions that Lara started to do 20 years ago. Like Lara, Bayonetta is an independent woman, and the star of her own videogame series. She's strong in mind and body, but also overtly suggestive: she blows kisses, poses for the camera, and strips naked to unleash her most powerful attacks. She has all the hallmarks of a third-wave feminist icon, albeit ramped up to a ridiculous level.

Oletko koskaan yrittänyt luoda ihmistä pelissä? Kaikki pelaajat eivät aina yritä luoda täysin itsensä näköistä hahmoa peliin. Taitelijanimi Brian luo painajaismaisia 3D-malleja, jotka voimakkaasti uhmaavat ihmisen anatomian ja jopa soveliaisuuden rajoja. Ne ovat oikein… kauniita, luulisin.

Faces stretch, fold in on themselves, becoming violent in their elasticity. It's like your presence has upset them so much that these people have decided to destroy themselves out of spite.

Emergentillä tarinankerronnalla tarkoitetaan pelaajien itse keksimiä tarinoita pelin tapahtumien pohjalta, mikä on tuttua eritoten monille yksinpelaajille. Tällä kertaa tarinat muodostuvat useista tekoälyn ohjaamista kansakunnista Civilization V -pelissä, joiden kilvoittelun seuraaminen on muodostanut ympärilleen eräänlaisen pienkulttuurin. Kuka onkaan kaikkien aikojen voimakkain hallitsija, Napoleon vai Julius Caesar?

AI-only Civilization games are the purest form of the Civilization concept: take the beginnings of recorded human history, tweak some variables, hit start, and marvel at how a series of interesting decisions leads to a radically-different present day.

Kill Screen -lehdellä on menossa mielenkiintoinen PS1-viikko, jossa he käsittelevät pelejä ja pelaamista ensimmäisen PlayStation aikakaudella. Edellä mainitun Lara Croft -artikkelin lisäksi kiehtovin on Jason Johnsonin katsaus Castlevania: Symphony of the Nightin linnan arkkitehtuuriin ja sen mahdottomuuteen. Jokainen peliä pelannut tietää kuinka vaikeaa suuntavaiston säilyttäminen linnassa on, ja täten Symphony of the Night onkin eräällä tapaa niitä pelejä, joissa aito haaste muodostuu pelaajan kamppailusta itse tasoa vastaan.

Symphony of the Night, on the other hand, doesn’t look gothic or neoclassical. Rather it looks like the ideas of Gothic and Neoclassicism as repurposed for regrettable skull tattoos and Actual Pain tank tops. The castle is draped in a strange fabric of baroque mainstays and Roman pomp. This is not a complaint but a compliment to the artists.

Listataan juttuja jälleen ensi kuussa. Musiikkina tällä kertaa on helsinkiläisen pelisäveltäjä Jukio Kallion omaperäinen elektro-tulkinta mustan sapatin vainoharhaisuudesta – soita siis Paranoid tai vaikene iäksi!

https://soundcloud.com/kozilek/black-sabbath-paranoid-kozilek